The Cat Piano

Näin tämän animaatioelokuvan ensi kerran muutama kuukausi sitten. Palaan sen pariin yhä uudestaan, sillä sen mehevissä väreissä ja tunnelmassa on jotain taianomaista. Eddie Whiten ja Ari Gibsonin ohjaama elokuva perustuu Whiten fantastiseen beat-henkiseen runoon. Lukijana on karismaattinen Nick Cave. Elokuva on ollut ehdokkaana monissa kilpailuissa ja voittanut palkintoja. Lisätietoja osoitteessa http://catpianofilm.com/.

-

I saw this animated film the first time a few months ago. It still hounts me with its fleshy colours and magical atmosphere. The film is directed by Eddie White and Ari Gibson and it’s based on White’s fantastic beat-inspired poem. Charismatic Nick Cave narrates. The Cat Piano has been nominated in many film awards and has won some prizes. For more information check the link above.

Picasso Ateneumissa – Picasso at Ateneum Art Museum

Vihdoinkin pääsin katsomaan Picassoa Ateneumiin! En ole toisaalta kovasti kiirehtinytkään, sillä olen nähnyt monet näyttelyn töistä jo aiemmin Pariisin Picasso-museossa, josta ne ovat kotoisin. Näyttely oli mielestäni monipuolinen ja kiinnostava, vaikkakaan kokoelman teokset eivät sisällä lempi-Picassojani, esimerkiksi Las Meniñas -maalauksia. Espanjaan matkaaville suosittelenkin ehdottomasti Museu Picasso de Barcelonaa, joka on kaikista näkemistäni taidemuseoista suosikkilistallani kakkosena. Ykkösenä on samassa kaupungissa sijaitseva Fundació Joan Miró, jossa koin Stendhalin syndroomaan sopivia oireita. Mutta siitä joskus toiste.

Picassosta on tänä syksynä kirjoitettu ja puhuttu Suomessa niin paljon, että kommentoin näyttelyä vain lyhyesti. Näyttelyn kronologinen ripustus oli ihan toimiva, mutta itse olisin ehkä pitänyt enemmän temaattisesta lähestymistavasta. Tämähän olisi Picasson tapauksessa ehkä helppo toteuttaakin, sillä hänen töissään on niin paljon toistuvia aiheita ja motiiveja. Näinkin katsottuna monet töistä olivat todella sykähdyttäviä, ja jälleen kerran myyttiseltä olennolta vaikuttavan Picasson tuotteliaisuus ja monipuolisuus hämmästyttivät.

Näyttelystä jäi parhaiten mieleeni Akrobaatin (1930) ohella yllä oleva Korean verilöyly -niminen maalaus vuodelta 1951. Teoksen panssareihin ja haarniskoihin puetut, kasvottomat sotilaat tuntuvat todella uhkaavilta, ja teos herättää minussa samanlaista ahdistusta ja levottomuutta kuin Madridin Reina Sofiassa näkemäni Guernica (1937), vaikkakin sen sommittelu ja tyyli on aivan erilainen. Wikipedian opastuksella selvisi, että maalaus viittaa Goyan Toukokuun kolmas, 1808 -teokseen (1814).

Tällaista tietoa maalausten intertekstuaalisista kytköksistä olisin ehkä kaivannut näyttelyn infoteksteihin enemmän. Katsojien tietämystä ei tietenkään pidä aliarvioida, mutta uskon myös, että moni olisi halunnut vaikkapa opasteisiin valokuvia niistä teoksista, joihin teosten tiedoissa viitattiin. Esimerkiksi näyttelyn sommitelmat Avignonin naisiin olisivat saattaneet kaivata kontekstikseen kuvan lopullisesta maalauksesta. En usko, että tällainen museopedagogiikka haittaisi ketään, voihan opasteet jättää halutessaan lukematta.

Jos nyt saa jostain vielä valittaa, niin tuotteistamisen irvokkuudesta. Vaikka museokaupassa onkin kiva käydä ostoksilla, ei näyttelyn kylkeen tarvita tolkutonta määrää ihmeellistä Picasso-roinaa. Se latistaa näyttelyn tarjoamia elämyksiä ja Picasson tekemän vaikutuksen antamaa voimaa.

-

At last I saw the Picasso exhibition in Ateneum! I haven’t been in a hurry, though, for I’ve seen many of the exhibition’s paintings before at the Picasso Museum in Paris. I think the exhibition was comprehensive and interesting albeit the museum’s collections don’t include my favourites of Picasso’s work, for example the Las Meñinas paintings. For those travelling to Spain I recommend Museu Picasso de Barcelona, which comes second on the list of my favourite museums. The first is in Barcelona as well, it’s Fundació Joan Miró where I experienced symptoms related to the Stendhal’s syndrome. About that some other time.

There has been so much discussion over Picasso in Finland this autumn that I’ll write only breafly. The chronological display of the exhibition was functional but I would have preferred a thematical approach. That would even have been quite easy to execute because there are so many repetitive subjects and motifs in Picasso’s works. Still the paintings and sculptures were rousing to me. The versatility and productivity of this almost mythical creature called Picasso never seems to amaze me.

In addition to Acrobat (1930) I was especially affected by the painting Massacre in Korea from 1951. The faceless soldiers dressed in armours and shields feel so threatening. The work awakens the same kind of anxiety and unrest as Guernica (1937) at Reina Sofia in Madrid, although its composition and style is very different. With Wikipedia’s guidance I learned that the painting alludes to Goya’s Third of May 1808 (1814).

I would have wanted to know about these kind of intertextual connections when visiting the exhibition. There is no need to underestimate the visitor’s knowledge on art, but I also believe that some people would have wanted to see the photos of the paintings that were referred to in the guideposts. For example the compositions for The Young Women of Avignon could have been contextualized by a picture of the final version. I doubt this kind of museum pedagogy would hurt anyone. Anyway, the guides can always be left unread.

If I was allowed to complain a bit more, it would be about the commercialism of the exhibition. Even though shopping at a museum store is fun, there is no need to produce rediculous amounts of weird Picasso junk to go along with the exhibition. It flattens the experiences and overlays the energy Picasso still continues to give.

Yö – Daytime of the Night

B. Dilén: Öistä liikennettä ja kaupungin valoja Mannerheimintiellä 1953.

Suosittelen Sederholmin talon kivaa Yö-aiheista näyttelyä. Näyttelyssä lähestytään yötä eri näkökulmista, esittelyssä on mm. makuuhuoneiden historia, Helsingin yöelämä, unet ja niiden tulkinnan historia sekä helsinkiläiset kummitustarinat. Näyttely koostuu maalauksista, valokuvista ja erilaisista yöhön ja yöelämään liittyvistä huonekaluista ja esineistä. Museossa pääsee myös loikoilemaan divaanille ja istumaan yöbussin kuljettajan paikalle! Näyttelyyn on ilmainen pääsy ja se on auki 29.8.2010 saakka. Aleksanterinkatu 18:ssa sijaitseva Sederholmin talo on muuten Helsingin kantakaupungin vanhin rakennus.

Näyttelystä löytyy lisätietoa Helsingin kaupunginmuseon sivuilta (linkki alla).

-

I recommend the delightful exhibition called Night in the Sederholm House. The exhibition tells the story of night and nightlife from different angles. Visitors are guided, for example, to the history of bedrooms, Helsinki nightlife, dreams and the tradition of their interpretation. You’ll also learn about ghosts in Helsinki. The exhibition consists of photos, paintings, artifacts and pieces of furniture. There is also a possibility to lounge on an easy chair and sit on a night bus driver’s bench! The entry to the museum is free and the exhibition is open until August 29th 2010. By the way, Sederholm House on Aleksanterinkatu 18 is the oldest building in the Helsinki inner city, so it’s worth to see.

Additional information on Helsinki City Museum’s web site. Also in English.

http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi

500 Days of Summer

Tulin juuri kotiin meluisasta Tennispalatsista. Suhtauduin tähän elokuvaan aluksi vähän skeptisesti, mutta oikeastaan pidin sen tavasta kommentoida romanttisia komedioita ja niiden muokkaamaa käsitystä rakkaudesta ja parisuhteesta. Elokuvassa analysoidaan aika tarkasti romanttisten komedioiden kliseitä sekä ihastumiseen ja rakastumiseen liittyviä stereotyyppisiä käsityksiä. Myös sukupuoliroolit ovat jossain määrin käänteiset. Kovin syvälle ei kuitenkaan mennä: kaikki on kuvausta, epäkronologista rakennetta, puvustusta ja muuta visuaalista ilmettä myöten kevyttä ja rentoa. Tarina ei silti tunnu epäaidolta, päinvastoin.

Elokuvassa on kaksi asiaa, jotka miellyttivät paljon. Toinen on musiikki, jonka rooli on tärkeä: tarinaa kehystetään mm. The Smithsin, Simon & Garfunkelin ja Regina Spektorin kappaleilla. Ihanaa! Erityisesti pidin kuitenkin siitä, että kaupunkiarkkitehtuurilla on tarinassa oma roolinsa: rakennuksia ja piirtämistä kuvattiin kauniisti ja arvostaen. Arkkitehtuuri aiheena on elokuvissa melko harvinainen, sillä olisi voinut herkutella enemmänkin.

Lars Eriksson sings Dylan

Tästä kappaleesta on tehty lukuisia versiota, mutta tämä on originaalin jälkeen mielestäni paras. Ruotsalainen Idols-kilpailussakin sekoilemassa käynyt Lars Eriksson tulkitsee Dylania tunteella. Coveri on hyvin alkuperäiselle levytykselle uskollinen mutta silti omanlaisensa. Pidän Erikssonin laulusoundista paljon. Hänen MySpace-sivuillaan on omien kappaleiden lisäksi ihanan verkkaisia Leonard Cohen -tulkintoja Songs of Leonard Cohen -levyltä.

Apua, onkohan tämä ensimmäinen Idols-artisti, jonka levyn joudun ostamaan jahka se ilmestyy?

There are many versions of this song, but in my opinion this is the best since the original. Swedish Lars Eriksson, who for some reason attended the Idols contest in 2008, interprets Dylan with deep emotion. The cover is very faithful to the original recording but still distinctive. I think Eriksson’s got a great voice. On his MySpace site there are his own songs but also lovely, slow versions of Leonard Cohen’s first album.

My oh my! Could this be the first artist with Idols background whose record I’m going to buy once it is released?

http://www.myspace.com/larsmusic

Päivän paras uutinen – Good news today

Pohdiskelin aiemmin, tehdäänkö yhteiskunnallista musiikkia enää. Aika vähissähän kannanotot ovat muissa genreissä kuin rapissa, vai ovatko? Nimittäin iloksemme ja opiksemme Bon Jovi on ryhtynyt kunnioittamaan työväenluokkaisia juuriaan uudella levyllään.

Maailman työläiset, ostakaa!

-

I asked earlier, whether there is any political music today. Yes, there is! For our pleasure and knowledge, Bon Jovi has gone political. Their latest album was inspired by their proletarian roots, says Helsingin Sanomat. What can I say? Worker’s of the world, purchase!

Now that you’ve found it, it’s gone / Now that you feel it, you don’t

Eeva-Riitta Eerolan Between-näyttelyn intensiivisissä väreissä ja vastaväreissä hehkuvat maalaukset visualisoivat kokemusta katkoksesta ja etäisyydestä mielikuvan ja sen kohteen välillä. Kyse on siitä, ettei muisti tottele tahtoa: teoksissa ihmiset ja esineet ovat aivan kuin kosketuksen tai ajatuksen ulottuvilla, mutta silti saavuttamattomissa – pois kääntyneinä, heijastuksen kautta välittyneinä tai muuten epätarkkoina.

Osa teoksista lähestyy myös havaitsemisen ja näkemisen ongelmaa: nähdyn ja sen käsittämisen – tai käsitteellistämisen – välillä on aina tauko, vaikkakin paljon silmänräpäystä lyhyempi. Tätä tuntuu havainnollistavan näyttelyn videoteos Play, jossa vedettävän lelun liike on editoitu katkonaiseksi, jolloin katsojan havainto seuraa aina askeleen videon tapahtumia jäljessä.

Havainnon ja kohteen välistä rikkonaista yhteyttä kuvaa myös esimerkiksi maalaus Clip, jossa on jotain tarkoituksellisen keinotekoista. Selin olevaa naista esittävä teos on nimensä mukaisesti ”leike” kahdella tavalla: Naishahmon liike on pysäytetty still-kuvaksi, klipiksi maalaukseen. Lisäksi taustan yksiulotteisuus luo vaikutelman, että hahmo on ”leikattu irti” kontekstistaan. Katsoja näkee ikään kuin liikkeestä irrotetun palasen. Irralliseksi pysäytetty havainto liikkuvasta kohteesta ei todellisuudessa ole mahdollinen, mutta maalaus leikittelee tällaisen näkemisen mahdollisuudella.

Vaikka Eerolan teosten merkityksiä voisikin purkaa loputtomiin, en koe teosten tämän tarkempaa erittelyä tarpeelliseksi. Puhuttelevinta maalauksissa on nimittäin niiden kyky synnyttää voimakkaita, vaikeasti sanoiksi puettavia tunteita ja assosiaatiota, jotka voivat viedä kauaskin.

Oma katsomiskokemukseni oli vahvasti musiikillinen: maalaukset herättivät assosiaation Radioheadin In Rainbows -albumiin, joka soi mielessäni kuin soundtrackina maalauksille. En usko, että on kaukaa haettua väittää, että näyttelyn mottona voisi olla Nude-kappaleen kertosäe: “Now that you’ve found it, it’s gone / Now that you feel it, you don’t.” Between-näyttelyn kuvat ovat samanaikaisesti kauniita ja pelottavia: katsoja tunnistaa jotain, mikä samalla hetkellä lipuu pois.

-

 

Between Kuvataideakatemian galleriassa 27.11.–6.12.2009.

(Tämä teksti löytyy myös Mustekalasta. Siellä on myös aikaisempi Eerolan töistä kirjoittamani arvio.)

Between – Eeva-Riitta Eerola’s fascinating paintings at Finnish Academy of Fine Arts Gallery 27.11.–6.12.2009.

Teetä Helsingissä – Tea in Helsinki

Teen ystävät valittavat mielellään Helsingin tai oikeastaan koko Suomen olemattomasta teekulttuurista. Vaikka asumme suuren teemaan naapurissa, meillä tee tarkoittaa automaatista mukiin valutettua vaahtoista vettä, johon upotetaan teetehtaan lattialta lakaistulla teepölyllä täytetty pussi. Ei saa olla elitisti – ei teen juomisesta täydy tehdä tiedettä tai taidetta. Mutta teen pitää olla hyvää.

Onneksi helsinkiläisen ei tarvitse enää matkata ulkomaille teeostoksille tai tilata teetään Pariisista Mariage Frères‘n putiikista ja maksaa tähtitieteellisiä postikuluja. Eerikinkadun hyvinpalvelevan Théhuoneen ohella janoisia on jo noin vuoden virvoittanut ihana, siirtomaatyyliin sisustettu The Ounce. Uskomattomalla muistillaan hämmästyttävä Inna Dalem opastaa siellä teen ihmeelliseen maailmaan. Liikkeet ovat aika erilaisia konseptiltaan ja valikoimiltaan, mikä on hyvä. Pidän itse vähän enemmän Ouncesta, sillä Lähi-itä-geenieni vuoksi olen mustan teen ystävä. Suosikkini The Ouncen valikoimista on Saint James -ceylon. Théhuone on ehkä profiloitunut enemmän Kauko-idän ihmeisiin, vaikka molempien liikkeiden valikoimat ovat toki monipuoliset.

The Ounce

Teekulttuureista ja teen historiasta kiinnostuneille suosittelen muuten Helena Petäistön Tee teematka -kirjaa. Teen historiaa kattavasti esittelevässä, kauniisti kuvitetussa kirjassa on myös hyviä teepuoti- ja kahvilavinkkejä maailmalta.

Nyt odotetaan vielä, että hyvää teetä alkaisi saada myös Helsingin kahviloista.

-

Helsinkians are in no need to order tea from Mariage Fréres anymore! For the friends of tea I recommend Thèhuone on Eerikinkatu 12 and The Ounce on Fredrikinkatu 55. Both offer excellent service and wide selection of teas, although I personally prefer the Ounce with its colonial style and Saint James – delicious black tea from Ceylon. My Middle East genes make me a black tea drinker, and Thèhuone, as fine as it is, seems to be more into green tea. 

All we have to do now is to wait for someone to open a café that serves decent tea.

http://www.mariagefreres.com/

http://www.ounce.fi/

http://www.thehuone.com/

Leonard Cohen vekkulina – Leonard Cohen japing

Charmantti Leonard hassuttelee haastattelijan kustannuksella vuonna 1966. Onkohan nainen vähän juutalaisvastainen?

Charming Leonard jokes with the interwiever who hasn’t got a clue. Or is she anti-Semitic? From the year 1966.

Hienoin elokuvakohtaus ja uutta mafiakirjallisuutta – The Greatest Movie Scene and some new books on the Italian Mafia

Häpeäkseni myönnän, etten tunne elokuvahistoriaa kovin syvällisesti, sitäkin pitäisi opiskella. Mutta en usko, että olen ainoa, jonka mielestä tämä on elokuvahistorian hienoin kohtaus. Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogian Michael Corleonen tarina on vaikuttava kertomus siitä, kuinka kirkasotsainen idealismi voi vaihtua äärimmäiseksi pahuudeksi. Tässä huippuunsa viimeistellyssä kohtauksessa Michaelin elämän perusristiriita osoitetaan upean kontrastin avulla. Katkelmassa, etenkin tavassa kuvata Michaelin lasta, on jo viittauksia siihen, mikä tulee olemaan Corleonen imperiumin kohtalo.

Parin viime vuoden aikana Etelä-Italian ja Sisilian mafiasta on kirjoitettu paljon (vai kirjoitetaankohan niistä aina paljon?). Lukulistallani odottavat historioitsija John Dickien Cosa Nostra: Sisilian mafian historia, joka käsittelee aihetta käsittääkseni aika perusteellisesti, John Follainin Viimeiset kummisedät, joka on viihteellisempi, sekä Roberto Savianon Gomorra: Mafian valtakunta, joka on katsaus mafian nykytoimintaan. Gomorrasta tehty elokuva kiinnostaa myös.

Järjestäytyneestä rikollisuudesta ja raa’asta väkivallasta lukeminen on kyllä aika masentavaa.

I’m ashamed to admit that I don’t know much about the history of film. I should study that. But I think I’m not entirely alone to think that this is the greatest scene in the cinematic history. Michael Corleone’s story in the Godfather trilogy of Francis Ford Coppola is a formidable example of how idealism can turn into extreme evilness. In this most carefully perfected scene that uses intense contrasts we see the basic dichotomy of Michael’s life. In the footage, especially in the way the child is presented, there are already subtle indications of the inevitable destiny of the Corleone empire.

In the last few years there has been a lot of books written about the South Italian and Sicilian mafia (or is there always?). On my reading list await John Dickie’s Cosa Nostra: The History of the Sicilian Mafia, which seems to be a profound study on the subject, John Follains The Last Godfathers, which presents a more entertaining (can one use this word when the subject is violence?) approach. There is also Roberto Saviano’s Gomorrah that is an overview on the mafia’s current activity. I’m also interested in seeing the movie based on Saviano’s book.

This said, reading about organized crime and brutal violence is pretty depressing.