Pidän elokuvista, joissa annetaan arvoa jollekin taidemuodolle. Radu Mihaileanun Konsertti-elokuvassa ylistetään klassista musiikkia, tarkemmin sanottuna Tshaikovskin rakastettua Viulukonserttoa.
Elokuva kertoo moskovalaisen Bolshoi-orkesterin entisistä muusikoista, jotka erotettiin orkesterista neuvostoaikana juutalaismyönteisyyden vuoksi. Orkesterin siivoojana työskentelevä johtaja, Andrei Filipov (Alexei Guskov), päättää kerätä vanhat ja nukkavierut huippumuusikot yhteen esiintymään Pariisin loistokkaaseen Théatre du Châtelet -konserttitaloon Bolshoi-orkesterin nimissä. Maestron tarkoitus on tehdä häikäisevä paluu, mutta myös kohdata menneisyys, johon liittyy salaisuus solistiksi valitun Anne-Marie Jacquetin (Mélanie Laurent) vanhempien kohtalosta.
Ennen konserttia kohdataan monia kommelluksia ja vastoinkäymisiä venäläiseen suurieleiseen tyyliin. Mikään kovin omaperäinen elokuva ei sikäli ole kyseessä, että katsojalle on alusta asti selvää, miten orkesterin takkuileva tarina tulee päättymään.
Elokuvaa on arvioissa kritisoitu juonen kuljetuksesta ja tyylilajien moninaisuudesta. Komediallisuutta, lukuisia sivujuonia ja yleistä kohellusta on pidetty hajanaisena johdantona elokuvan varsinaiseen aiheeseen ja loppukohtaukseen. Itse pidin farssista ja stereotyyppisistä komediahahmoista (”mustalainen, juutalainen ja kommunisti”) ja kritiikistä, joka kohdistui milloin venäläisiin uusrikkaisiin, milloin kommunismia nostalgisoiviin jääräpäihin. Ehkä tyylilajien moninaisuus tekee kokonaisuudesta vähän epätasaisen, mutta eri lajien sekoittuminen on mielestäni vain virkistävää tänä genre-elokuvan kulta-aikana.
Osin ennalta-arvattava elokuva tarjoaa yllätyksiäkin. Solistin vanhempiin liittyvä salaisuus ei nimittäin olekaan niin yksiselitteinen kuin katsoja odottaa. Yllättävää on myös, miten upea elokuvan loppukohtaus onkaan. Kun Viulukonsertto soi riipaisevan kauniisti, kamera kuvaa vuorotellen suureksi kasvavaa orkesteria ja liikuttunutta yleisöä. Väliin on leikattu takaumia ja ennakointeja orkesterin vaiheista. Ne kantavat kohtausta hienosti. Mélanie Laurent tekee huikaisevan roolisuorituksen musiikkiin eläytyvänä viulistina.
Elokuva-arvosteluissa Konsertin loppukohtausta on moitittu siitä, että se pyrkii niin ilmiselvästi vetoamaan tunteisiin. On kuitenkin vaikea sanoa, mikä lopun tunteellisuudessa on elokuvan, mikä Tshaikovskin ansiota.
En tunne klassista musiikkia kovin hyvin. Kuulun oikeastaan siihen yleisöön, jonka mielestä klassinen on parasta silloin, kun siinä on mieleenpainuvia melodioita, suuria tunteita, draamaa ja vähän paatostakin. Tiedättehän, Beethoven ja kumppanit, joita jotkut pitävät epäintellektuellina suuren yleisön musiikkina.
Mutta miksei taide saisi liikuttaa? Mielestäni siinä ei ole mitään kliseistä, kun Konsertti näyttää, kuinka musiikki ylistää elämää ja yhdistää ihmisiä – etniseen taustaan, uskontoon ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Ainakin minusta varisi kaikki kyynisyys: Miten joku voi soittaa noin? Miten voi olla jotain näin kaunista?
I like movies that appreciate arts. Radu Mihaileanu’s Le Concert celebrates classical music, or to be more accurate, Tchaikovsky’s beloved Violin Concerto.
The movie is about former members of the Muscovite Bolshoi Orchestra who were expelled in Soviet Union for not following Brezhnev’s anti-Semitic rules. The conductor Andrei Filipov (Alexei Guskov), who now works as a cleaner, decides to gather together the old, shabby top musicians to play as Bolshoi Orchestra at glorious Théatre du Châtelet in Paris. Maestro’s purpose is to make a dashing come-back. He also wants to deal with a secret from the past about Anne-Marie Jacquet’s, the soloist’s, parents.
Before the orchestra gets to the actual concert there are many mishaps and misfortunes that are presented in a grandiloquent Russian style. The story in Le Concert is not very original for it is quite clear for the audience how it is going to end after the difficulties.
The structure of the storyline and the change of styles in the movie have been criticized in some reviews. Critics have claimed that the comicality, many side plots and general blundering are just an incoherent introduction to the actual theme and the end scene. I personally liked the farce and the stereotypical comedy characters (“the gipsy, the jew and the communist”) and the movie’s criticism against Russian upstart’s and nostalgic, stubborn, old communists. Farcical elements made the whole a little uneven, but in my opinion the composition of different styles is refreshing in this golden era of genre films.
Although the story is quite predictable, there are also surprises. The secret about the soloist’s parents isn’t as evident as the audience expects. It’s also surprising how magnificent the end scene really is. The players and the audience are showed in turn as the orchestra slowly becomes worth Tchaikovsky. Episodes from the orchestra’s past and future are cut in between. They carry the scene well. Mélanie Laurent does an incredible performance as a violinist who puts her soul into music.
In reviews the end scene has been criticized for being so obviously emotive, but it is hard to say if the emotion is raised by the movie or by Tchaikovsky.
I don’t know classical music very well. In fact, I belong to the public who thinks classical is at its best when there are catchy melodies, big emotions, drama and maybe some pathos too. You know, Beethoven and others, who are often considered to be nonintellectual music for the general public.
But why shouldn’t art affect on us? I don’t think it’s a cliché to do what Le Concert does: it showes music praising life and consolidating people – regardless of their ethnic background, religion or sexual orientation. All my cynicism vanished when I watched the end scene: How can someone play like that? How can something so beautiful exist?
