Stendhalin syndroomani – My Stendhal syndrome

Stendhalin syndrooma on epävirallinen diagnoosi psykosomaattiselle oireyhtymälle – sekavuudelle, huimaukselle ja sydämentykytyksille – joista potilas kärsii nautittuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Syndrooma on saanut nimensä sen oireita teoksessaan kuvanneelta ranskalaiselta kirjailijalta Marie-Henri Beylelta (1783–1842), joka käytti nimeä Stendhal pseudonyyminään. Stendhal-potilaita on tavattu erityisesti Firenzessä, jossa käyneet varmasti hyvin ymmärtävät, mitä “yliannostus kuvataidetta” oikein tarkoittaa.

Itse en ole kokenut syndrooman oireita kuitenkaan Firenzen-matkoillani, vaan Fundació Joan Miróssa. Valoisa Joan Miró-museo sijaitsee kauniilla Montjuïc-kukkulalla Barcelonassa. Esillä oli tuolloin Sentiment, emoció i gest -näyttely (Tunne, emootio, ele), joka esitteli taiteilijan tuotantoa vuosilta 1956–1983.

Näyttelyssä minulle tapahtui jotain, mitä on hyvin vaikeaa selittää. Jossain vaiheessa vierailuani ymmärsin Mirón (1893–1983) omintakeisen surrealistisen tavan katsoa maailmaa. Ymmärsin, miten on mahdollista supistaa koko maailmankaikkeus ja kaikki inhimilliset kokemukset muutamiin yksinkertaisiin symboleihin: naiseen, lintuun, tähteen, aurinkoon… Tämän voisi ilmaista myös käänteisesti: Mirón symboliikka avasi minulle ihmeellisen mahdollisuuden päästä hetkeksi tarkastelemaan koko maailmankaikkeutta ja kaikkia inhimillisiä kokemuksia yhtä aikaa. Ne nimittäin ovat kaikki läsnä niissä muutamassa kuvassa, joita Miró varioi lukuisissa teoksissaan.

Kyse ei varsinaisesti ole pelkistämisestä. ‘Supistaminen’, jota käytin edellä, on niin ikään väärä sana kuvaamaan Mirón maalausten kykyä tavoittaa suuria asioita niin yksinkertaisilla muodoilla ja väreillä. Mirón maalauksia nähtyään voi ymmärtää, että ihmisen elämä on vain musta kaari valkoisella kankaalla – ja että yhdessä mustassa kaaressa voi nähdä jonkun ainutlaatuisen elämäntarinan.

Onko ihmekään, jos ihminen on tällaisia oivalluksia koettuaan sekaisin, itkuinen ja levoton?

Istuessani myöhemmin museon sisäpihan vehreällä kahvilaterassilla ymmärsin, miten huvittavaa on että joku, katsoessaan oheisten maalausten kaltaisia väkkyröitä ja pampuloita, itkeskelee ja käyttäytyy varsin hysteerisesti. Onneksi taiteen äärellä haltioituminen on aika salonkikelpoinen vaiva. Ja analyyttiselle luonteelleni tekee hyvää myöntää, että kaikkeus, totuus, on loppujen lopuksi väkkyrässä ja pampulassa.

-

Kuvat ovat Fundació Joan Mirón internetsivuilta.

Stendhal syndrome is an unofficial diagnosis for a psychosomatic illness that causes confusion, dizzines and rapid heartbeat after the patient is exposed to a large amount of beautiful art. The syndrome is named after a French author Marie-Henri Beyle (1783–1842) who used the name Stendhal as his pseudonym. He described the symptoms in one of his books. Stendhal patients are met especially in Florence. Those who have visited Florence probably know what it means to get an art overdose.

However, I haven’t experienced Stendhal symptoms on my trips to Florence, but once at Fundació Joan Miró. The bright Joan Miró museum is located on the beautiful Montjuïc hill in Barcelona. At the time there was a display under the name Sentiment, emoció i gest (Feeling, emotion, gesture), that presented artist’s works from the year 1956 to 1983.

At the exhibition something happened to me that is very hard to explain. At some point of my visit I understood Miró’s (1893–1983) original, surrealistic way to see the world. I understood how it’s possible to condense the universe and every single human experienve into few simple symbols: woman, bird, star, the sun… This could also be explained inversed: Miró’s symbolics opened for me for a moment a way to see the universe and all the human experiences at the same time. For this all is in those few images Miró varies in his numerous works.

It’s not about reducing. The term ‘condense’ that I used above is neither the right word to describe Miró’s ability to capture such immense things with such simple shapes and colours. After seeing Mirós paintings one can understand that a person’s life is just a black curve on white canvas – and that someone’s unique life can bee seen in that one black curve.

So is it any wonder if a person is confused, tearful and restless after experiencing this kind of epiphany?

Later on, as I sat at the verdant café terrace in the inner court of the museum, I understood how silly it is that someone, looking at some squiggles and bobbles like the ones in the paintings above and below, cries and behaves quite hysterically. Luckily exaltation from art is a pretty cultivated ailment. And it is good for my analytic nature to admit that in the end the universe, the truth, is in a squiggle and bobble.

Pictures are from Fundació Joan Miró website.

7 reasons to ♥ Madeleine carelessly

Madeleine Peyroux

1. Hänen laulunsa kuulostaa siltä kuin söisi kreikkalaista jogurttia ja hunajaa.

2. Hänen tulkintansa tihkuvat nostalgiaa mutta ovat silti nykyaikaisia.

3. Ennen läpimurtoaan hän esiintyi monta vuotta Pariisissa katusoittajana.

4. Hän on coveroinut muun muassa Leonard Cohenia ja Joni Mitchelliä.

5. Hän tekee jokaisesta cover-kappaleesta omankuuloisensa, mukaan lukien tämän Bessie Smithin Careless Love -coverin.

6. Hän esintyy julkisuudessa ainoastaan musiikkinsa yhteydessä.

7. Hän on käsittämättömän kaunis.

Love, oh love, oh careless love,
You’ve fly through my head like wine
You’ve wrecked the life
Of many a poor girl
And you nearly spoiled this life of mine

Love, oh love, oh careless love
In your clutches of desire
You’ve made me break a many true vow
Then you set my very soul on fire

Love, oh love, oh careless love,
All my happiness bereft
Cause you’ve filled my heart with weary old blues
Now I’m walkin’ talkin’ to myself

Love, oh love, oh careless love,
Trusted you now it’s too late
You’ve made me throw my old friend down
That’s why I sing this song of hate

Love, oh love, oh careless love,
Night and day I weep and moan
You brought the wrong man into this life of mine
For my sins till judgement I’ll atone

-

1. Her voice is like eating Greek yoghurt with honey.

2. Her songs are wonderfully nostalgia-soaked but still modern.

3. Before her breakthrough she performed as a street musician in Paris for many years.

4. She has covered songs by for example Leonard Cohen and Joni Mitchell.

5. She makes every cover song sound like her own, including Careless Love by Bessie Smith.

6. She eschews publicity and performs only as a musician.

7. She is unbelievably beautiful.

Sunnuntaikirjeitä Suomesta – Courrier de Finlande

Palaan jatkuvasti Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeiden pariin. Sunnuntaikirjeitä Suomesta -teos (Courrier de Finlande) koostuu Guicheteaun kirjeistä ystävälleen Samuel Nanteuilille. Kahdeksankymmentäluvun lopulla Suomeen muuttanut ranskanopettaja kuvailee suomalaista kulttuuria, tapoja ja elämänarvoja älykkäästi, kriittisesti ja ironisesti mutta lämpimästi. Lukiessaan alkaa väistämättä puntaroimaan omaa suhdettaan suomalaisuuteen.

Guicheteaulla on viehättävä tapa huomata yksityiskohtia. Hänen kirjeensä lähtökohtana voi olla suomalainen kasvihuonetomaatti, kesämökkivierailujen vakiintunut, raukea dramaturgia tai merkillinen tapamme lähettää kasapäin joulukortteja, joiden toivotus on valmiiksi painettu.

Eniten minua viehättävät ehkäpä kirjeet, joissa Guicheteau kirjoittaa suomen kielestä. Hän kirjoittaa esimerkiksi muurahaisesta: “Se on lempisanani. Lausu se mouu ra haille nène. [- -] koeta lausua sana pehmeän kostealla, trooppisella äänellä. Oikealla tavalla lausuttuna se on harvinaisen eroottinen sana, sen lausuminen on aistillista kuin hyväilisi huulillaan alastonta vartaloa.” Sanan merkitys on kirjoittajan mielestä luonnollisesti pettävä!

Huomiota saavat myös suomen kielen lauseet: “Sitten on catocatocucatouli. Siinä vasta lause! Se tarkoittaa Regarde qui c’est qu’est là! ja suomeksi se kirjoitetaan Kato, kato kuka tuli! Jos se ei kuulosta eksoottiselta, niin ei sitten mikään! Yhden catocatocucatoulin voisi tilata meksikolaistavernan terassilla; Riossa voisi tanssia läpi yön hillittömän catocatocucatoulin tahdissa…”

Pidän kovasti tavasta, jolla Guicheteau kirjoittaa ystävälleen. Hetkittäin tuntee rikkovansa lakia, kun pääsee lukemaan kahden ihmisen välistä, intiimiä kirjeenvaihtoa. Kirjeiden kautta rakentuu myös kertomus lujasta ystävyydestä, joka voi kantaa etäisyydestä huolimatta.

Sunnuntaikirjeet ovat hyvää lukemista laiskoihin sunnuntai-iltapäiviin. Ne ovat kokoelmassa sekä suomeksi että ranskaksi.

-

I keep coming back to Philippe Guicheteau’s Sunday letters. The book Courrier de Finlande (Letters from Finland) is a collection of Guicheteau’s letters for her friend Samuel Nanteuil. The writer is a teacher of French who moved to Finland in the end of 1980′s. His descriptions of Finnish culture, manners and values are intelligent, critical and ironic but also warm. One inevitably begins to consider one’s own relationship to Finnishness.

Guicheteau has an eye for details. He writes about Finnish greenhouse tomatos, about the relaxed dramaturgy of visits at summer cabins, and about our bizarre way of sending ridiculous amounts of Christmas cards with ready printed greetings.

I am most charmed about the letters where Guicheteau writes about Finnish language. He analyzes for example the word muurahainen: “It’s my favourite word. Pronounce it like mouu ra haille nène. [- -] try to pronounce it with a soft, moist, tropical sound. If pronounced in a right way it’s a unusually erotic word, saying it is sensual as fondling someone’s naked body with lips.” Naturally the sound of the word is misleading, since the meaning is an ant!

Guicheteau pays also attention to Finnish sentences: “Then there is catocatocucatouli. Now there’s a sentence! It means Regarde qui c’est qu’est là! (Look, look who came!) and it’s written in Finnish Kato, kato kuka tuli! If that doesn’t sound exotic, nothing does! You could order one catocatocucatouli at a terrace of some Mexican tavern; in Rio you could dance all night to an unbridled catocatocucatouli…”

I really like the fine fashion Guicheteau writes to his friend. At times I feel like I’m braking some laws reading such intimate correspondence between two people. A story of a strong friendship that carries over physical distance can be constructed from the letters.

Courrier de Finlande is very good for reading at lazy Sunday afternoons. The letters are in Finnish and French. (The English translations in this post by sh.)

Cohen / Lorca

Postasin viikko sitten Cohenista ja mainitsin Take This Waltz -kappaleen sanoitusten olevan mukaelma Federico García Lorcan runosta Little Viennese Waltz (Pequeño vals vienés). Cohen on suuri Lorcan ihailija, ja varsinkin hänen nuoruuden tuotannossaan näkyy Lorca-vaikutteita. Hän on myös nimennyt tyttärensä Lorcan mukaan.

Lorca oli espanjalainen runoilija ja monialainen taiteilija, joka runoudessaan puhui erilaisten syrjittyjen vähemmistöjen – Espanjan mustalaisten, homoseksuaalien ja Harlemin mustien puolesta. Hän ei ollut poliittinen kirjailija sinänsä, vaan nämä olivat alakulttuureja, joista hän oli kiinnostunut ja joihin hän tunsi kuuluvansa tai samastuvansa. Lorca eli vain 41-vuotiaaksi: vuonna 1936, Espanjan sisällissodan aikaan, fasistit ampuivat hänet. Syynä oli ilmeisesti hänen edustamansa liberaali, vasemmistolainen arvomaailma, tai sitten yksinkertaisesti homous.

Little Viennese Waltz on kiihkeä ja intohimoinen, upeiden surrealististen kuvien varaan rakentuva runo eurooppalaisesta kaupungista, musiikista, tanssista ja kaiken katoavaisuudesta. Cohenin kappale todella vangitsee sen riipaisevan kauniin tunnelman. Jennifer Warnesin taustalaulu on uskomatonta.

Ay, Ay, Ay, Ay, Ay, Ay! It’s all that there is.

Lorcan ja Cohenin tekstejä voi vertailla täällä.

I posted a week ago about Cohen and mentioned that Take This Waltz song lyrics are an adaptation of Federico García Lorca’s poem Little Viennese Waltz (Pequeño vals vienés). Cohen is a great admirer of Lorca and especially in his early writing there are clear Lorca influences. He has also named his daughter after Lorca.

Lorca was a Spanish poet and artist who in his poetry spoke on behalf of different discriminated minorities – Spanish gypsies, homosexuals and the black people of Harlem. Not that he would’ve been a political writer per se, these were just subcultures he was interested in and could identify with. Lorca lived only to the age of 41: in 1936, during the Spanish civil war, the fascists shot him. Apparently the reason was the liberal, leftist views he represented, or simply the fact that he was homosexual.

Little Viennese Waltz is a feverish and passionate poem that consists of gorgeous surrealistic poetic images. It’s about European city, music, dance and the shortness of life. Cohen’s song really captures its harrowing beauty. Jennifer Warnes’s backing vocals are unbelievable.

Ay, Ay, Ay, Ay, Ay, Ay! It’s all that there is.

You can compair the original poem and Cohen’s lyrics here.

Prince of Assyria

Hienolla taiteilijanimellä esiintyvä ruotsalainen Prince of Assyria soittaa folkpoppia. Pidän Whatever You Want -kappaleen yksinkertaisesta melodiasta ja sovituksesta sekä laulajan fraseerauksesta ja äänestä. Mutta sanoitukset… “In my soul, there’s a world for you, baby / Feeling like I want to fly, away with you in every night” ja “Feeling like I’m lost inside.” Kuulostaa vähän liian tutulta.

Jokin tässä silti sykähdyttää. Ehkäpä tämä: “And I’ve been wondering, what’s ahead / Will it make me sad and low, I don’t know.”

Kuulostaa tutulta.

Swedish Prince of Assyria (isn’t that a fine stage name?) plays folk pop. I like the simple melody and arrangement, phrasing and singing voice of this song. But the lyrics… ”In my soul, there’s a world for you, baby / Feeling like I want to fly, away with you in every night” and “Feeling like I’m lost inside.” Sounds just too familiar.

Still something thrills me when I listen to this. Maybe it’s these lines: “And I’ve been wondering, what’s ahead / Will it make me sad and low, I don’t know.”

Sounds familiar.