Wisława Szymborska: Esi-isiemme lyhyt elämä – Our Ancestors’ Short Lives

Siteerasin eilen Szymborskan runoa Esi-isiemme lyhyt elämä. Szymborska on 87-vuotias puolalainen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996. Hänen tuotantonsa on pieni, pitkälti alle 300 runoa, mutta sen perusteella hän taitaa olla maailman viisain ihminen. Perusteluksi riittänee tämä runo:

Esi-isiemme lyhyt elämä (Krótkie zycie naszych przodków)

Vain harvat elivät kolmikymmenvuotiaiksi.

Vanhuus oli kivien ja puiden etuoikeus.

Lapsuus kesti yhtä kauan kuin suden pennuilla.

Siksi oli kiirehdittävä, ennätettävä elää

ennen auringon laskua,

ennen ensilumen tuloa.

Kolmikymmenvuotiaat synnyttäjät,

nelivuotias linnunpesän etsijä kaislikossa,

kaksikymmenvuotias metsästysretken johtaja –

vain hetki sitten heitä ei vielä ollut ja enää heitä ei ole.

Äärettömyyksien päät kasvoivat nopeasti yhteen.

Noidat märehtivät loitsujaan

kaikilla nuoruutensa hampailla.

Poika muuttui mieheksi isän silmissä.

Lastenlapsi syntyi isoisän tyhjien silmäaukkojen edessä.

Eiväthän he laskeneetkaan vuosia.

He laskivat verkkoja, ruukkuja, majoja, kirveitä.

Aika, antelias mille tahansa taivaan tähdelle

ojensi heille lähes tyhjän kätensä

vetäen sen nopeasti takaisin, ikään kuin jo

pelkkä liike olisi ollut liikaa.

Vielä askel, vielä toinen,

rannalla välkehtivän joen,

joka tulee pimeästä ja pimeyteen katoaa.

Hetkeäkään ei voinut hukata,

ei ollut myöhemmin harkittavia kysymyksiä

ja myöhemmäksi siirrettäviä valaistumisia.

Viisaus ei voinut odottaa hiusten harmaantumista.

Sen oli nähtävä kirkkaasti jo ennen kirkkauden koittoa,

ja kuultava kaikki äänet jo ennen kuin ne äännettiin.

Hyvä ja paha –

he tiesivät siitä vain vähän, mutta kaiken:

kun paha juhlii, hyvä menee piiloon;

kun hyvä tulee esiin, paha vaanii piilossa.

Kumpaakaan ei voi voittaa

eikä siirtää niin etäälle etteivät ne voisi palata.

Siksi jos on ilo sen liepeessä pesii pelko,

jos on epätoivo, on myös toivonkipinä.

Elämä, vaikka pitkäkin, on aina lyhyt.

Liian lyhyt, jotta siihen voitaisiin jotain lisätä.

(1986, kokoelmasta Sata Szymborskaa.  LIKE, 2003. Suom, Martti Puukko & Jarkko Laine)

-

In my previous post I quoted Wislawa Szymborska’s poem. Szymborska is a 87 years old Polish poet, who was awarded a Nobel prize in literature in 1996. Her oeuvre is small, not even 300 poems, but on ground of them, she’s probably the wisest person on earth.

A translation (though not an excellent one in my opinion) of Krótkie zycie naszych przodków, Our Ancestors’ Short Lives, can be found here.

Steve McCurry Salon taidemuseossa – To see the world: Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum

Vierailin kolmisen viikkoa sitten Salossa, jonne ehtii vielä erinomaisen hyvin katsomaan Steve McCurryn retrospektiiviä. Salon taidemuseon veturitalli tarjoaa sopivat puitteet McCurryn valokuville. Näyttelyn vedokset olisivat mielestäni voineet olla vielä suurempia, mutta kyllä kuvat pienempinäkin avaavat näkymiä maailman ihmeellisyyksiin.

McCurryn valokuvien kohdalla kuluneimmatkin kliseet saavat uusia merkityksiä. Suhtaudun epäileväisesti sanontaan “Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mutta näyttelyn kohdalla se pitää paikkansa. Samoin väite “Asiat eivät ole mustavalkoisia” saa konkreettisen muodon McCurryn kuvissa. Paitsi että kuvat pursuavat värejä, ne näyttävät maailman ja ihmisten kauneuden ja kauheuden; sen mitä runoilija Wislawa Szymborska kuvaa runossaan Esi-isiemme lyhyt elämä (1986): “[k]un paha juhlii, hyvä menee piiloon; / kun hyvä tulee esiin, paha vaanii piilossa. / Kumpaakaan ei voi voittaa / eikä siirtää niin etäälle etteivät ne voisi palata. / Siksi jos on ilo sen liepeessä pesii pelko, jos on epätoivo, on myös toivonkipinä.”

McCurryn on kuvajournalisti, mutta on selvää, että raja journalismin ja taiteen välillä on hänen tapauksessaan epätarkka, ja hyvä niin. Kuvat ovat dokumentaarisia ja informatiivisia, mutta sommittelultaan niin viimeisteltyjä ja sisällöltään niin syvällisiä, että niiden tulkitseminen ja arvottaminen pelkästään journalistisin kriteerein olisi liian kapeaa.

Kuvat vetoavat katsojan kaikkiin aisteihin. Katsoessa voi kuulla kaupunkien äänet, maaseudun ja aavikoiden hiljaisuuden, tuntea ja haistaa sateen kosteuden, aistia lämpötilan. Kun katsoo kuvaa intialaisista naisista, jotka suojautuvat hiekkamyrskyltä, voi tuntea hiekanjyvät silmissään, suussaan ja ihollaan.

McCurryn kuvat vangitsevat sattumanvaraisia, eläviä tilanteita: On appelsiinikauppias myymässä hedelmiään romuttuneen auton pelliltä. On tekohampaita askarteleva hammaslääkäri. On monsuunin yllättämä räätäli, joka vaeltaa veden poikki vain pää ja ruosteinen ompelukone veden pinnalla. On kameli ja isoisä, joka selittää lapsenlapselleen jotain tärkeää. On kashmirilainen kukkakauppias kukkaveneessään ylittämässä sinistä vettä. On riisinviljelijöitä, lapsia, vanhuksia, kohti katsovia silmiä, partoja, leikkiä, iloa, epätoivoa ja hiljaisia, vaipuneita hetkiä.

McCurry kuvaa usein sitä, mikä meidän silmissämme on eksoottista. Kuvat eivät kuitenkaan ole eksotistisia: ketään ei holhota, kenenkään kurjuutta ei romantisoida. Tämä on tärkeää, sillä kamera tulee niin lähelle kuvattavien usein varsin raskasta elämää, että kysymyksiltä kuvaajan etiikasta ei voi välttyä.

Mielestäni McCurryn ovat rehellisiä ja lähestyvät kohdettaan heidän tasoltaan. Ihmiset tuntuvat valokuvien subjekteilta, eivät objekteilta. Siltikään ei voi välttyä pohtimasta, onko joku kuvattavista kenties ajatellut, että voisi saada ongelmilleen ratkaisuja suostumalla kuvaan. Mietin myös kaikken raskaimpien kuvien kohdalla (vaikkei aivan kaikken raskaimpia näyttelyssä olekaan), mitä sellaista McCurry on kenties nähnyt, jota hän ei ole halunnut tai kyennyt dokumentoimaan. Kevin Carter – McCurryn lailla arvostettu kuvajournalisti – surmasi itsensä vuonna 1994, 34-vuotiaana. Yksi syistä oli itsemurhakirjeen mukaan hänen kyvyttömyytensä unohtaa näkemiään kauheuksia.

Monissa näyttelyn kuvissa on surullista huumoria ja murheellista ironiaa: Nuristanista (“valon maa”) kotoisin oleva poika on valkea kuin haamu, tiibetiläisellä kengänkiillottajapojalla on päässään räikeä Chicago Bulls -lippalakki ja likaisella paimentolaislapsella rähjäinen pupuhattu.

McCurry kuvaa usein lapsia – leikeissään tai työssä. Lapsikuvissa ovat näyttelyn ahdistavimmat otokset. Kuva libanonilaislapsista leikkimässä hylätyllä ilmatorjuntatykillä aiheuttaa väristyksiä ja muotokuva ikivanhalta näyttävästä afganistanilaisesta lapsisotilaasta tunteita, joita on mahdotonta määritellä.

Onneksi näyttelyssä on myös kuvia tyytyväisyydestä, hymyistä ja rauhasta. Jotta muistaisimme, etteivät asiat ole mustavalkoisia.

Steve McCurryn kuvat nähtyään on kuin olisi juuri nähnyt koko maailman.

-

Steve McCurry Salon taidemuseossa 2.5. saakka. Jos et pääse näyttelyyn, käy katsomassa kuvia McCurryn kotisivuilta www.stevemccurry.com. Oheiset kuvat McCurryn blogista stevemccurry.wordpress.com.

I visited Salo three weeks ago to see Steve McCurry’s retrospective. There’s still plenty of time to see the exhibition in Salo Art Museum’s Veturitalli (roundhouse) that has an eligible ambience for McCurry’s photographs. I would have wanted to see the photos in even larger prints, but the smaller ones open also outlooks to the marvels and strangenesses of this world.

With McCurry even the most worn out clichés get new meanings. I question the saying “A picture tells more than a thousand words”, but it’s seems to be true in this exhibition. Also the claim “Things are not black and white” is concretized in McCurrys photos. The pictures with their extruding colours show the world’s and humans’ beauty and horror. They depict what the Polish poet Wislawa Szymborska wrote in her poem The Short Life of Our Forefathers (1986): “[w]hen evil feasts, good hides; / when good comes out, evil lurks on the lam. / Neither can be conquered / nor be moved so far that they couldn’t return. / Therefore if there’s joy there’s fear nearby, / if there’s despair, there’s also spark of hope.” (Translation by sh.)

McCurry is a photojournalist, but it’s clear that the line between journalism and art is vague in his works, and that’s good in my opinion. The photos are documentary and informative, but their composition is so finished and their content is so deep that it would be too narrow to interpret and value them only in terms of journalistic criteria.

The photographs invoke all senses. One can hear the sounds of cities and the silence of countryside and deserts, feel and smell the rain, sense the temperature. When looking at the photo of Indian women sheltering from dust storm, I could feel the grains of sand in my eyes, mouth and skin.

McCurry’s photos capture casual and vivid situations: There’s a orange seller selling his fruit off a car wreck. There’s a dentist making dentures. There’s a tailor caught by monsoon, wading with only his head and a rusty sewing machine on top of the water. There is a camel and an old man telling something important to his grandchild. There’s a Kashmiri florist with his flower boat crossing the blue water. There are rice farmers, children, old people, eyes looking straight on to you, beards, play, happiness, despair and moments, quiet and lapsed.

McCurry often photographs what seems to us exotic. Still there’s no exotism in the photos: no-one’s patronized, no-ones misery is romanticized. This is important, because the camera comes so close to the often harsh life of the people being portrayed, that the questions of the photographers ethics are unavoidable.

I think McCurry’s pictures are honest as they approach their objects from their level – they are in fact the subjects of the images. I still can’t help wondering, if maybe some of the people in pictures have thought they will get some of their problems solved by agreeing to be photographed. I also pondered looking at some severe pictures (although the exhibition doesn’t contain the severest ones), what McCurry might have seen, that he couldn’t have shot or hasn’t wanted to document. Kevin Carter – a distinguished photojournalist like McCurry – took his own life in 1994, at the age of 34. According to his suicide note one of the reasons was that he couldn’t forget the horrors he’d seen.

Many of the photos in McCurry retrospective are filled with sad humour and brooding irony: a boy from Nuristan (“the land of light”) is pale as a ghost, a Tibetian shoeshine boy is wearing a glaring Chicago Bulls cap and a soiled nomad child has a ragged bunny hat.

McCurry often shoots children – at play of at work. The most agonizing photos are in this category. The picture of Libanese children playing abound abandoned anti-aircraft gun is chilling, and the photo of Afghan child soldier that looks too old evokes feelings that are impossible to define.

Fortunately there are also photographs of smiles, complacency and peace. For us to remember, that things are not black and white.

After seeing the retrospective it feels like you’ve just seen the whole world.

-

Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum until May 2nd. If you are not able to visit Salo, you can see the photos at McCurry’s website www.stevemccurry.com.

Daniel Melingo at Savoy Helsinki

Keskiviikkona pääsin hetkeksi Argentiinaan, kun olin ystävieni kanssa kuuntelemassa ja ihmettelemästä loistavaa Daniel Melingoa Savoy-teatterissa. Esitys oli yhtä hyvä kuin viime kesänä Huvilateltassa, vaikkakaan yleisö ei nyt ollut aivan niin hurmoksellisessa tilassa kuin tuona elokuun iltana. Melingo lauloi ihanasti, kuten aina, ja tutut ohjelmanumerot – vaatteiden riisuminen, lattialla makailu ja muu hassuttelu – olivat tallella. Ei ole varmasti ketään muuta, joka osaa pöljäillä niin elegantisti kuin Melingo!

Suosikkinumeroitani olivat muun muassa pelkällä sahalla soitettu Carlos Gardel -veto, sekä viimeinen kappale, Ayer (Eilinen), jonka alun Melingo vetää ilmeisesti aina ilman mikrofonia. Ohessa on tämä ohjelmanumero parin vuoden takaa.

Rakastan tätä musiikkia. Vaikka ystävieni mukaan minulla onkin vain jokin outo taipumus ihastua möreä-äänisiin vanhoihin miehiin.

Lue myös aikaisempi postaukseni Melingosta.

On Wednesday I had the chance to visit Argentina, as I was with my friends at Savoy Theatre listening and marveling at brilliant Daniel Melingo. The concert was as good as the one last summer at Huvilateltta, although the audience wasn’t as exalted as it was that night in August. Melingo sang marvelously and had the same familiar acts – he stripped, laid on the floor and did other silly things. I bet there’s no-one else who can be crazed with such elegance!

My favourite songs where among others the Carlos Gardel piece that was played by saw. I also loved the last song, Ayer (Yesterday), which Melingo apparently always starts without microphone. Above there is this act from two years ago.

I love this music. Although my friends seem to think that I just have some weird thing for old men with throaty voice.

Please, do read what I posted about Melingo earlier.

Johnny Cash – American VI: Ain’t No Grave

Jos minulla olisi monta elämää, olisin yhdessä niistä musiikkitieteilijä ja tutkisin Johnny Cashin tuotannon amerikkalaisuutta. Minusta on ylipäänsä kiinnostavaa, kuinka amerikkalaiset muusikot käsittelevät musiikissaan maansa kulttuuria ja politiikkaa. Cash esimerkiksi oli siinä mielessä konservatiivinen, että hän edusti kristillistä periamerikkalaisuutta. Sen sijaan hän ei koskaan epäröinyt kritisoida isänmaansa ongelmia ja politiikkaa. Vakaumuksensa mukaisesti hän pyrki löytämään ratkaisuja uskonnosta.

Kappaleessa Man in Black (1971) hän selittää pukeutuvansa mustiin niin kauan, kunnes asiat kirkastuvat: kunnes köyhillä, lyödyillä ja yhteiskunnan pohjasakalla, kuten vangeilla ja narkomaaneilla, on asiat hyvin. Samaisessa kappaleessa hän nostaa esiin valheellisen kristillisyyden: “I wear it for the thousands who have died / believing that the Lord was on their side / I wear it for another hundred thousand who have died / believing that we all were on their side.” Nämä ovat kenties niitä, jotka eivät ole koskaan todella kuunnelleet “- –  to the words that Jesus said / about the road to happines through love and charity”. Vaikka en jaakaan Cashin kristillistä vakaumusta, on kappaleen sanomaan helppo yhtyä – ja Cashin avarakatseisuus on kunnioitettavaa.

Cash puhuu meille yhä, haudan takaa. Rick Rubinin tuottaman American-levysarjan viimeinen osa, American VI: Ain’t No Grave, julkaistiin kuukausi sitten, ja se on aivan yhtä täydellinen kuin aikaisemmatkin. Musiikki kuulostaa soittimesta soitettunakin siltä, kuin joku esittäisi sitä samassa tilassa. Cashin laulutulkinnat ovat rehellisiä, vähäeleisiä ja sielukkaita.

Suosikkikappaleitani levyllä ovat kaksi ensimmäistä: nimikappale Ain’t No Grave ja Sheryl Crow -coveri Redemption Day. Edellinen on traditionaalinen gospel-laulu, josta on tehty tasaisella poljennolla etenevä sovitus helisevine banjoineen, jälkimmäinen Yhdysvaltain politiikkaa Man in Blackin hengessä kritisoiva kappale. Näistä kuulee americanan moniarvoisuuden ja moniäänisyyden.

There ain’t no grave can hold my body down

There ain’t no grave can hold my body down

When I hear that trumpet sound

I’m gonna rise right
 out of the ground

There ain’t no grave can hold my body down

Well look way down the river,

what do you think I see?

I see a band of angels

and their coming after me

Ain’t no grave can hold my body down

There ain’t no grave can hold my body down

Well look down yonder Gabriel

put your foot on the land and sea

But Gabriel don’t you blow your trumpet

‘til you hear from me

There ain’t no grave can hold my body down

Ain’t no grave can hold my body down

Well meet me Jesus meet me,

meet me in the middle of the air

And
 if these wings fail don’t fail me

I will meet you anywhere

Ain’t no grave can hold my body down

There ain’t no grave can hold my body down

Well meet me mother and father,

meet me down the river road

And mama you know that I‘ll be there

when I check in my load

Ain’t no grave can hold my body down

There ain’t no grave can hold my body down

There ain’t no grave can hold my body down

-

If I had many lives, in one of them I would be a musicologist studying Americana in Johnny Cash’s oeuvre. I think it’s generally interesting how the American musicians converse on their home country’s culture and politics in their music. Cash for example was conservative insofar as he was a Christian “all-American”. However he never hesitated to criticize his fatherland’s culture and politics. According to his belief he tried to find the solutions from religion.

In his song “Man in Black” (1971) Cash explains that he’ll wear black until “things are brighter”: until the poor and the beaten and the dregs of society, like convicts and drug addicts, do well. In the same song he criticizes false Christianity: ”I wear it for the thousands who have died / believing that the Lord was on their side / I wear it for another hundred thousand who have died / believing that we all were on their side.” These are probably the ones who’ve never really “listened to the words that Jesus said / about the road to happines through love and charity”. Although I don’t share Cash’s Christian belief, it’s easy to concur with the thesis of the song – and Cash’s broad-mindedness is respectable.

Cash still speaks to us, beyond the grave. The last volume of the American Recordings produced by Rick Rubin, American VI: Ain’t No Grave, came out a month ago and it’s as perfect as the previous ones. Music, even though heard through speakers, sounds like it’s been played live. Cash’s interpretation is honest, discreet and soulful.

My favourite songs on the record are the first two: the title song “Ain’t No Grave” and Sheryl Crow cover “Redemption Day”. The former is a traditional gospel song with steady rhythm and banjo, the latter a topical song that criticizes USA’s politics in the spirit of “Man in Black”. In these you can hear the pluralism and diversity of Americana.

I’ve wept for those who suffer long

But how I weep for those who’ve gone

Into rooms of grief and questioned wrong

But keep on killing

It’s in the soul to feel such things

But weak to watch without speaking

Oh what mercy sadness brings

If God be willing

There is a train that’s heading straight

To heaven’s gate, to heaven’s gate

And on the way, child and man,

And woman wait, watch and wait

For redemption day

Fire rages in the streets

And swallows everything it meets

It’s just an image often seen

On television

Come leaders, come you men of great

Let us hear you pontificate

Your many virtues laid to waste

And we aren’t listening

There is a train that’s heading straight…

What do you have for us today

Throw us a bone but save the plate

Oh why we waited ‘til so late

Was there no oil to excavate

No riches in trade for the fate

Of every person who died in hate

Throw us a bone, you men of great

There is a train that’s heading straight…

It’s buried in the countryside

It’s exploding in the shells at night

It’s everywhere a baby cries

Freedom

Kadonnut kalenteri & Kritiikkiportti & George

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tänään Steve McCurryn Salon-näyttelystä, jossa vierailin viime viikonloppuna. Kävikin niin, että hukkasin kalenterini.

Miksi minä? Ei käy kirjoittaminen, koska näyttelystä tekemäni muistiinpanot on, kuten muukin elämäni kulku, kirjattu kalenteriin. Otan vastaan lohdutuksia ja vertaistukea muilta universumin uhreilta.

Sillä välin kuin etsin, voitte käydä lukemassa muita kritiikkejä. McCurrysta ei kukaan ole vielä kirjoittanut, mutta näppärältä Kritiikkiportti-sivustolta löytyy ilmaiseksi kaikki kulttuurin alaan liittyvät arvostelut mm. seuraavista lehdistä:

Ja jotta muistaisimme elämän kauneuden menetystenkin keskellä, on syytä katsoa, kun aurinko hoitaa talven vaurioittamaa kaupunkia. Samalla voi kuunnella aivan liian aliarvostetun beatlen, George Harrisonin, kappaletta Here Comes the Sun.

Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right

Little darling, it’s been a long cold lonely winter
Little darling, it feels like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Little darling, the smiles returning to the faces
Little darling, it seems like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…

Little darling, I feel that ice is slowly melting
Little darling, it seems like years since it’s been clear
Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right
It’s all right

www.kritiikkiportti.fi

-

Today I ment to write about Steve McCurry’s retrospective in Salo, but I lost my calendar.

Why me? I cannot write or do anything else, for all my notes and the course of my humble life is filed there. I accept consolation and peer support from other victims of the universe.

While I keep searching, you can read something else. No-one has wrote about McCurry yet, but the nifty Kritiikkiportti site offers for free other art, movie and literature reviews for Finnish speaking readers. There you can find review archives of many Finnish newspapers (see the list above).

And to remember life’s beauty also in the moment of loss, one should look how the sun takes care of the city damaged by the winter. At the same time one can listen to Here Comes the Sun by the most underrated Beatle, George Harrison.

MUSTEKALAN ÄÄNI-NUMERO!

www.mustekala.info

Jotkut ehkä tietävätkin, että kirjoittelen myös Mustekala.info-kulttuurilehteen. Nyt Mustekalassa on luettavissa uusi numero, jonka olen toimittanut yhdessä Sini Monosen kanssa.

Upeassa Ääni-numerossa on artikkeleita musiikkitieteen ja kirjallisuustieteen alalta, ja se käsittelee ääntä yhteiskunnassa, musiikissa ja kirjallisuudessa.

Ilppo Lukkarinen kirjoittaa Beatlesin Helter Skelter -kappaleesta ensimmäisenä mahdollisena hevilevytyksenä. Aki Pohjankyrö puolestaan käsittelee artikkelissaan noise- ja lofi-estetiikkaa. Lauri Wuolion hienossa esseessä pohditaan äänen pysäyttämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Kaisa Kaukiainen erittelee Zadie Smithin White Teeth -romaanin moniäänisyyttä, ja itse pohdin Leonard Cohenin The Story of Isaac -kappaleen sodanvastaisuutta ja raamatuntulkintaa René Girardin syntipukkiteorian näkökulmasta. Emilia Honkasaaren ja Sini Monosen tekstit käsittelevät ääntä yhteiskunnassa: toinen popmuusikon poliittista ääntä, toinen kulttuurityön tekijän äänen kuulumista ja kulttuurityön tekemisen kustannuksia yksilölle.

Olkaa hyvä! Ja palautetta otan mielelläni, mielelläni vastaan.

Numeron toimittaminen on syy, jonka vuoksi bloggaaminen on ollut vähän hiljaisempaa viime aikoina. Yritän taas palata kehään.

-

I have been editing Mustekala’s new number so I’ve kept a low profile at blogging scene. Now the new Voice-number is out at www.mustekala.info but unfortunately only in Finnish. But I try to make a quick English come back to Jäävuorten kieltä.