Lähden parin viikon kuluttua pienelle opintomatkalle Kreikkaan ja Turkkiin. Mieleeni juolahti, että tietoni noiden maiden nykykirjallisuudesta ja -taiteesta ovat vähäiset. Turkkilaisesta kulttuurista tiedän jotain, mutta kreikkalaisesta antiikin jälkeisestä (!) kirjallisuudesta tunnen hyvin ainoastaan yhden runon. Se on Constantine P. Kavafisin “The god forsakes Antony” (1911), joka viittaa Plutarkhoksen tarinaan Marcus Antoniuksesta, roomalaisesta poliitikosta, sotilaasta ja Kleopatran rakastajasta, jonka hallitseman Alexandrian Octavianus piiritti 30 eaa.
Sinä iltana, kun viholliset valloittavat Alexandrian, Antonius kuulee näkymättömän seurueen jättävän kaupungin musiikin ja äänten säestämänä:
The god forsakes Antony
When suddenly, at midnight, you hear
an invisible procession going by
with exquisite music, voices,
don’t mourn your luck that’s failing now,
work gone wrong, your plans
all proving deceptive—don’t mourn them uselessly.
As one long prepared, and graced with courage,
say goodbye to her, the Alexandria that is leaving.
Above all, don’t fool yourself, don’t say
it was a dream, your ears deceived you:
don’t degrade yourself with empty hopes like these.
As one long prepared, and graced with courage,
as is right for you who were given this kind of city,
go firmly to the window
and listen with deep emotion, but not
with the whining, the pleas of a coward;
listen—your final delectation—to the voices,
to the exquisite music of that strange procession,
and say goodbye to her, to the Alexandria you are losing
Runon puhuja voisi olla Antoniuksen jumala, Dionysos, joka antaa lopulliset ohjeensa ennen tämän hylkäämistä. Tai se voisi olla Antoniuksen oma ääni – ehkä hän puhuu itsekseen, pystyäkseen hyväksymään väistämättömän. Niin tain näin, runo kertoo tappion hyväksymisestä – arvokkaasti, ylpeästi. Latinalainen sanonta kuuluu: “Sic transit gloria mundi.” Murheellisella tavalla osuvan sanonnasta tekee se, että Antonious riisti itseltään hengen pian sen jälkeen, kun Octavianus voitti sodan.
Törmäsin Kavafisin runoon tietenkin Leonard Cohenin kautta. Hänen Kreikassa, Hydran saarella vuonna 1999 kirjoittamansa laulu “Alexandra Leaving” (levyltä Ten New Songs, 2001) perustuu tähän runoon. Cohenin versiossa hyvästejä jätetään kaupungin sijaan Alexandra-nimiselle naiselle, sillä “rakkauden jumala valmistautuu lähtemään”, Alexandra harteillaan. Ero on tapahtumaisillaan, “Even though she sleeps upon your satin / Even though she wakes you with a kiss”.
Cohenin sanoitus käsittelee niin ikään menetyksen arvokasta hyväksymistä. Puhuja sanoo, että runon puhuteltava on “palauttanut kunniansa” Alexandran läsnäolon myötä. Siksi hän ei saa valita “pelkurin selitystä” vaan hänen tulee ottaa “täysi komento jokaisesta tuhoamastaan suunnitelmasta”. Komennon ottaminen tarkoittaa myös menetetyn rakkauden hyväksymistä. Siten puhuja kehottaa: “Say goodbye to Alexandra leaving. / Then say goodbye to Alexandra lost.”
Artikkelini otsikko on lainaus Jack Kerouacilta. Mielestäni menetyksen hyväksyminen on vaikeinta elämässä – oli kyse sitten tappiosta, rakkaudesta tai kuolemasta. Sekä Kavafis että Cohen lähestyvät ongelmaa kauniisti.
Jotain kaunista on myös siinä, miten runous ja musiikki matkustavat rajojen ja aikakausien yli: Ensin on Plutarkhos (n. 46–120 jaa.), joka kirjoittaa tarinan roomalaisesta miehestä. Sitten on Kavafis (1863–1933), johtava hahmo 1900-luvun kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyy Aleksandriassa – mutta ei tietenkään Roomassa, vaan Egyptissä, ja kirjoittaa tarinan pohjalta runon. 88 vuotta myöhemmin kanadalainen kirjailija, runoilija ja laulaja-lauluntekijä inspiroituu tästä runosta ja kirjoittaa sen pohjalta laulun. Tänään, Anno Domini 2011, minä, joka kohtalon kauniinkummallisesta oikusta satun olemaan puoliksi suomalainen, puoliksi iranilainen, kirjoitan artikkelin koko tästä alluusioiden ketjusta mielessäni opintomatka Plutarkhoksen kotimaahan. Ihmeellistä, kun sitä ajattelee. Eikö totta?
-
I’m participating a course in Greece and Turkey in a few weeks. It came across to me that my knowledge of Greek modernism and contemporary literature is tenuous. (I’m a bit more familiar with Turkish culture.) However, there’s one modern poem that I know very well. That is Constantine P. Cavafy’s “The god forsakes Anthony” (1911). It refers to Plutarch’s story of Marcus Antonius, a Roman politician, soldier and Cleopatra’s lover, who was besieged in Alexandria by Octavian (30 BC). The night before Alexandria falls into enemy’s hands, Anthony hears an invisible troupe leaving the city, accompanied with sound of instruments and voices:
“When suddenly, at midnight, you hear / an invisible procession going by / with exquisite music, voices, / don’t mourn your luck that’s failing now, / work gone wrong, your plans / all proving deceptive—don’t mourn them uselessly. / As one long prepared, and graced with courage, / say goodbye to her, the Alexandria that is leaving. / Above all, don’t fool yourself, don’t say / it was a dream, your ears deceived you: / don’t degrade yourself with empty hopes like these. / As one long prepared, and graced with courage, / as is right for you who were given this kind of city, / go firmly to the window / and listen with deep emotion, but not / with the whining, the pleas of a coward; / listen—your final delectation—to the voices, / to the exquisite music of that strange procession, / and say goodbye to her, to the Alexandria you are losing.“
The speaker of the poem could be the god, Dionysus, who’s giving final instructions for Anthony before deserting him. Or it could be Anthony’s own voice – perhaps he’s talking to himself in order to accept the inevitable. Either way, the poem is about accepting loss – accepting it with grace and pride. As the Latin phrase goes: “Sic transit gloria mundi.” What makes this poignant is that Anthony took his own life soon after Octavian won the war.
I came across with Cavafy’s poem because I love Leonard Cohen’s music. His song “Alexandra Leaving” (written in Greece, Hydra, 1999) from the album Then New Songs (2001) is based on this poem. In Cohen’s version it is a woman called Alexandra that the addressee must take his leave, for “the god of love is preparing to depart” with Alexandra on his shoulder. The parting is about to happen, “Even though she sleeps upon your satin. / Even though she wakes you with a kiss.” Cohen’s lyrics are also about giving in with pride.
The speaker says that the addressee has “restored his honor” with Alexandra’s presence. That’s why he mustn’t choose a “coward’s explanation” but instead be “in full command” of every plan that he has wrecked. Being in command also means acceptance of lost love. Thus the speaker instructs: “Say goodbye to Alexandra leaving, / then say goodbye to Alexandra lost.”
The title of my article is a Jack Kerouac quote. I think accepting loss is the most difficult thing in life – whether it means defeat, forfeiture or bereavement. Both Cavafy and Cohen consider this difficulty beautifully.
There’s also something beautiful in the way poetry and music travel cross borders and through times. First there was Plutarch (c. 46–120 AD) who wrote a story of a Roman man. Then there was Cavafy (1863–1933), a leading figure in twentieth-century Greek literature, who was born in Alexandria – not in Rome, but in Egypt. He adopts the story turning it into a poem. 88 years later a Canadian author, poet and singer-songwriter is inspired by this poem and writes a popular song based on it. Today, Anno Domini 2011, I, who by some beautifully strange twist of fate happen to be half Finnish, half Iranian, write an article about the whole chain of allusions – as I’m preparing for a course to Plutarch’s home country. Isn’t that exquisite?
-
Lähde / Source: http://www.leonardcohenfiles.com/cavafy.html
