Category Archives: journalismi – journalism

Särö-lehden Oi Iran! -numero ilmestynyt!

Särö-lehden Oi Iran! -numero on julkaistu, ja sen saa käsiinsä vuodenvaihteen jälkeen Akateemisesta kirjakaupasta taikka tilaamalla lehden kotiinsa ilman postikuluja. Olen numeron vieraileva päätoimittaja.

Kansi_21iso

 

Lehdessä tarkastellaan iranilaista (kulttuuri)elämää hieman eri vinkkelistä kuin mediassa yleensä. Artikkeleissa tutustutaan iranilaiseen yhteiskuntaan, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Lisäksi mukana on Shadi Ghadirianin upeita valokuvia, suositun Zoya Pirzadin novelli ensimmäistä kertaa suomeksi käännettynä sekä Alireza Behnamin hienoja runoja. Kirjoittajina ovat mm. Veera Antsalo, V. S. Luoma-aho, Mark Mallon ja Paula Hotti – sekä allekirjoittanut. Sisällysluetteloon voi tutustua täällä. Suosittelen!


Totuutta vastaan

Kirjoitin Mustekalan uuteen Dokumentti ja totuus -numeroon artikkelin faktan ja fiktion suhteesta iranilaisessa nykyelokuvassa. Käy lukemassa täällä. Numeron ovat toimittaneet Saara Hacklin ja Marko Gylén, ja se on monellakin tavalla ajankohtainen.


Säälittävä yrityksesi paeta yksinäisyyttä toiseen kaupunkiin

 

Pakomatkasta kerrotaan Särön blogissa. Uusi Särö-lehti, ihana paperinen järkäle, on muuten saatavilla Akateemisesta kirjakaupasta. Siinä on kolumni, joka kertoo isästäni. On siinä myös isoja peniksiä ja muuta suomalaista.


Feministinen älähdys

Tytöttelystä ja kaksihaaraisista hiuksista – Mustekalassa.


Jäävuorten hiljaisuus – A brake

Jäävuorten kieltä on ollut kesälomalla ja jatkaa hiljaiseloaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Jatkossa tekstejäni voi lukea ainakin Särö-lehden blogista (nyt siellä on Runoilijan huoneentaulu), Särö-lehdestä itsessään (jonka lähiaikoina ilmestyvässä tuplanumerossa debytoin kolumnistina) sekä Mustekalasta.

Suosittelen syystunnelmointiin Hannes Heikuran uskomattoman upeaa Dark Zone -näyttelyä Tennispalatsin taidemuseossa. Siellä on kaunista ja murheellista yksinäisyyttä 4. syyskuuta saakka. Ja jos sellainen itkettää, “pilvet, kun väistyy taivahalla taas eestä auringon, kuivaa mun kyyneleeni varmaan”. Niin se saapuu, elokuun yö.

Jäävuorten kieltä takes a brake. I hope you enjoy the autumn. I recommend visiting Hannes Heikura’s Dark Zone exhibition in Art Museum Tennis Palace. There’s beautifully sad loneliness in his photos. The exhibition is open until 4th of September.

Photos by Hannes Heikura.


MYYTTI

Olen toimittanut kuluneen kevään aikana Mustekalan uutta Myytti-teemanumeroa. Nyt se on valmis.

Numeron tekstit lähestyvät myyttiä eri näkökulmista – kattaus on varsin maittava: Marko Gylén pohtii artikkelissaan, mitä Narkissos ja Ekho -myytti oikeastaan merkitsee. Pirkko Holmberg kirjoittaa älyllä ja tunteella uusateismista. Hanna Mäkelä tulkitsee Mel Gibsonin Apocalypto-elokuvaa antropologisena trillerinä. Matti Kangaskoski kirjoittaa siitä, miksi Laura-nimisten naisten kanssa kannattaa olla varuillaan. Johanna Wahlbeck esittelee postjungilaisen menetelmän nykykuvataiteen analysoimiseen, ja Merja Merras puolestaan kertoo, miten ikoneja tulkitaan. Lopuksi Anni Venäläinen vetää yhteen keväällä kuumana käynyttä museopedagogiikkakeskustelua. Ai niin! Oma tekstini siellä jossain käsittelee Winter’s Bone -elokuvan myyttistä tarinarakennetta.

Opiksi ja sivistykseksi.

(Mustekala.info on ei-kaupallinen, riippumaton, vapaaseen kansalaistoimintaan perustuva taiteen keskustelufoorumi.)


Mustekalan uusi numero

Mustekala on tiukkana. Uusi numero käsittelee taidetta ja taloutta. Aihe on nyt ajankohtainen, kun taiteen tukemiseen, taiteilijoiden toimintaedellytyksiin ja toimeentuloon liittyviä poliittisia päätöksiä on valmisteilla. Lue, mitä Mustekalan asiantuntijoilla on sanottavana ja sivisty. Numerossa käsitellään myös feminististä avantgardea. Mustekala esittelee ensimmäisenä Suomessa itävaltalaistaiteilija Birgit Jürgenssenin.

Pahoitteluni, etten ole viime aikoina juuri postaillut: koulun alku on ollut kovin kiireistä aikaa. Lupaan korjata asian lähiviikkoina. Pysy siis taajuudella!

I am an editor in a culture magazine called Mustekala (Octopus). Mustekala is published only on the Internet but it is – if I may say – one of the best journals in Finnish about art, criticism, politics and research. Now our new number is out and it features two articles in English: Natascha Gruber’s introduction to a feminist avant-garde artist called Birgit Jürgenssen and Irmeli Hautamäki’s comment on Donna: Avantguardia Feminista Negli Anni 70 exhibition in Rome. Hautamäki writes about feminist avant-garde and contemporary photography.


Mustekalan uudet sivut on avattu!

Tervetuloa lukemaan kulttuurifoorumi Mustekala.infon uusia sivuja! Postaukseni Kalle Katailan kuvista on luettavissa sieltä suomeksi. Olen Mustekala.infon toimitusneuvoston jäsen ja kulttuuriyhdistys Mustekalan sihteeri.

“Mustekala.info on ei-kaupallinen, riippumaton, vapaaseen kansalaistoimintaan perustuva taiteen keskustelufoorumi, joka pyrkii täyttämään pintaa syvemmälle menevän keskustelun puutteen eri taiteen aloilla. Mustekala.infossa voit tuoda esiin vaihtoehtoisia näkökulmia, taustoja ja perusteluja.”


Steve McCurry Salon taidemuseossa – To see the world: Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum

Vierailin kolmisen viikkoa sitten Salossa, jonne ehtii vielä erinomaisen hyvin katsomaan Steve McCurryn retrospektiiviä. Salon taidemuseon veturitalli tarjoaa sopivat puitteet McCurryn valokuville. Näyttelyn vedokset olisivat mielestäni voineet olla vielä suurempia, mutta kyllä kuvat pienempinäkin avaavat näkymiä maailman ihmeellisyyksiin.

McCurryn valokuvien kohdalla kuluneimmatkin kliseet saavat uusia merkityksiä. Suhtaudun epäileväisesti sanontaan “Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mutta näyttelyn kohdalla se pitää paikkansa. Samoin väite “Asiat eivät ole mustavalkoisia” saa konkreettisen muodon McCurryn kuvissa. Paitsi että kuvat pursuavat värejä, ne näyttävät maailman ja ihmisten kauneuden ja kauheuden; sen mitä runoilija Wislawa Szymborska kuvaa runossaan Esi-isiemme lyhyt elämä (1986): “[k]un paha juhlii, hyvä menee piiloon; / kun hyvä tulee esiin, paha vaanii piilossa. / Kumpaakaan ei voi voittaa / eikä siirtää niin etäälle etteivät ne voisi palata. / Siksi jos on ilo sen liepeessä pesii pelko, jos on epätoivo, on myös toivonkipinä.”

McCurryn on kuvajournalisti, mutta on selvää, että raja journalismin ja taiteen välillä on hänen tapauksessaan epätarkka, ja hyvä niin. Kuvat ovat dokumentaarisia ja informatiivisia, mutta sommittelultaan niin viimeisteltyjä ja sisällöltään niin syvällisiä, että niiden tulkitseminen ja arvottaminen pelkästään journalistisin kriteerein olisi liian kapeaa.

Kuvat vetoavat katsojan kaikkiin aisteihin. Katsoessa voi kuulla kaupunkien äänet, maaseudun ja aavikoiden hiljaisuuden, tuntea ja haistaa sateen kosteuden, aistia lämpötilan. Kun katsoo kuvaa intialaisista naisista, jotka suojautuvat hiekkamyrskyltä, voi tuntea hiekanjyvät silmissään, suussaan ja ihollaan.

McCurryn kuvat vangitsevat sattumanvaraisia, eläviä tilanteita: On appelsiinikauppias myymässä hedelmiään romuttuneen auton pelliltä. On tekohampaita askarteleva hammaslääkäri. On monsuunin yllättämä räätäli, joka vaeltaa veden poikki vain pää ja ruosteinen ompelukone veden pinnalla. On kameli ja isoisä, joka selittää lapsenlapselleen jotain tärkeää. On kashmirilainen kukkakauppias kukkaveneessään ylittämässä sinistä vettä. On riisinviljelijöitä, lapsia, vanhuksia, kohti katsovia silmiä, partoja, leikkiä, iloa, epätoivoa ja hiljaisia, vaipuneita hetkiä.

McCurry kuvaa usein sitä, mikä meidän silmissämme on eksoottista. Kuvat eivät kuitenkaan ole eksotistisia: ketään ei holhota, kenenkään kurjuutta ei romantisoida. Tämä on tärkeää, sillä kamera tulee niin lähelle kuvattavien usein varsin raskasta elämää, että kysymyksiltä kuvaajan etiikasta ei voi välttyä.

Mielestäni McCurryn ovat rehellisiä ja lähestyvät kohdettaan heidän tasoltaan. Ihmiset tuntuvat valokuvien subjekteilta, eivät objekteilta. Siltikään ei voi välttyä pohtimasta, onko joku kuvattavista kenties ajatellut, että voisi saada ongelmilleen ratkaisuja suostumalla kuvaan. Mietin myös kaikken raskaimpien kuvien kohdalla (vaikkei aivan kaikken raskaimpia näyttelyssä olekaan), mitä sellaista McCurry on kenties nähnyt, jota hän ei ole halunnut tai kyennyt dokumentoimaan. Kevin Carter – McCurryn lailla arvostettu kuvajournalisti – surmasi itsensä vuonna 1994, 34-vuotiaana. Yksi syistä oli itsemurhakirjeen mukaan hänen kyvyttömyytensä unohtaa näkemiään kauheuksia.

Monissa näyttelyn kuvissa on surullista huumoria ja murheellista ironiaa: Nuristanista (“valon maa”) kotoisin oleva poika on valkea kuin haamu, tiibetiläisellä kengänkiillottajapojalla on päässään räikeä Chicago Bulls -lippalakki ja likaisella paimentolaislapsella rähjäinen pupuhattu.

McCurry kuvaa usein lapsia – leikeissään tai työssä. Lapsikuvissa ovat näyttelyn ahdistavimmat otokset. Kuva libanonilaislapsista leikkimässä hylätyllä ilmatorjuntatykillä aiheuttaa väristyksiä ja muotokuva ikivanhalta näyttävästä afganistanilaisesta lapsisotilaasta tunteita, joita on mahdotonta määritellä.

Onneksi näyttelyssä on myös kuvia tyytyväisyydestä, hymyistä ja rauhasta. Jotta muistaisimme, etteivät asiat ole mustavalkoisia.

Steve McCurryn kuvat nähtyään on kuin olisi juuri nähnyt koko maailman.

-

Steve McCurry Salon taidemuseossa 2.5. saakka. Jos et pääse näyttelyyn, käy katsomassa kuvia McCurryn kotisivuilta www.stevemccurry.com. Oheiset kuvat McCurryn blogista stevemccurry.wordpress.com.

I visited Salo three weeks ago to see Steve McCurry’s retrospective. There’s still plenty of time to see the exhibition in Salo Art Museum’s Veturitalli (roundhouse) that has an eligible ambience for McCurry’s photographs. I would have wanted to see the photos in even larger prints, but the smaller ones open also outlooks to the marvels and strangenesses of this world.

With McCurry even the most worn out clichés get new meanings. I question the saying “A picture tells more than a thousand words”, but it’s seems to be true in this exhibition. Also the claim “Things are not black and white” is concretized in McCurrys photos. The pictures with their extruding colours show the world’s and humans’ beauty and horror. They depict what the Polish poet Wislawa Szymborska wrote in her poem The Short Life of Our Forefathers (1986): “[w]hen evil feasts, good hides; / when good comes out, evil lurks on the lam. / Neither can be conquered / nor be moved so far that they couldn’t return. / Therefore if there’s joy there’s fear nearby, / if there’s despair, there’s also spark of hope.” (Translation by sh.)

McCurry is a photojournalist, but it’s clear that the line between journalism and art is vague in his works, and that’s good in my opinion. The photos are documentary and informative, but their composition is so finished and their content is so deep that it would be too narrow to interpret and value them only in terms of journalistic criteria.

The photographs invoke all senses. One can hear the sounds of cities and the silence of countryside and deserts, feel and smell the rain, sense the temperature. When looking at the photo of Indian women sheltering from dust storm, I could feel the grains of sand in my eyes, mouth and skin.

McCurry’s photos capture casual and vivid situations: There’s a orange seller selling his fruit off a car wreck. There’s a dentist making dentures. There’s a tailor caught by monsoon, wading with only his head and a rusty sewing machine on top of the water. There is a camel and an old man telling something important to his grandchild. There’s a Kashmiri florist with his flower boat crossing the blue water. There are rice farmers, children, old people, eyes looking straight on to you, beards, play, happiness, despair and moments, quiet and lapsed.

McCurry often photographs what seems to us exotic. Still there’s no exotism in the photos: no-one’s patronized, no-ones misery is romanticized. This is important, because the camera comes so close to the often harsh life of the people being portrayed, that the questions of the photographers ethics are unavoidable.

I think McCurry’s pictures are honest as they approach their objects from their level – they are in fact the subjects of the images. I still can’t help wondering, if maybe some of the people in pictures have thought they will get some of their problems solved by agreeing to be photographed. I also pondered looking at some severe pictures (although the exhibition doesn’t contain the severest ones), what McCurry might have seen, that he couldn’t have shot or hasn’t wanted to document. Kevin Carter – a distinguished photojournalist like McCurry – took his own life in 1994, at the age of 34. According to his suicide note one of the reasons was that he couldn’t forget the horrors he’d seen.

Many of the photos in McCurry retrospective are filled with sad humour and brooding irony: a boy from Nuristan (“the land of light”) is pale as a ghost, a Tibetian shoeshine boy is wearing a glaring Chicago Bulls cap and a soiled nomad child has a ragged bunny hat.

McCurry often shoots children – at play of at work. The most agonizing photos are in this category. The picture of Libanese children playing abound abandoned anti-aircraft gun is chilling, and the photo of Afghan child soldier that looks too old evokes feelings that are impossible to define.

Fortunately there are also photographs of smiles, complacency and peace. For us to remember, that things are not black and white.

After seeing the retrospective it feels like you’ve just seen the whole world.

-

Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum until May 2nd. If you are not able to visit Salo, you can see the photos at McCurry’s website www.stevemccurry.com.


Kadonnut kalenteri & Kritiikkiportti & George

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tänään Steve McCurryn Salon-näyttelystä, jossa vierailin viime viikonloppuna. Kävikin niin, että hukkasin kalenterini.

Miksi minä? Ei käy kirjoittaminen, koska näyttelystä tekemäni muistiinpanot on, kuten muukin elämäni kulku, kirjattu kalenteriin. Otan vastaan lohdutuksia ja vertaistukea muilta universumin uhreilta.

Sillä välin kuin etsin, voitte käydä lukemassa muita kritiikkejä. McCurrysta ei kukaan ole vielä kirjoittanut, mutta näppärältä Kritiikkiportti-sivustolta löytyy ilmaiseksi kaikki kulttuurin alaan liittyvät arvostelut mm. seuraavista lehdistä:

Ja jotta muistaisimme elämän kauneuden menetystenkin keskellä, on syytä katsoa, kun aurinko hoitaa talven vaurioittamaa kaupunkia. Samalla voi kuunnella aivan liian aliarvostetun beatlen, George Harrisonin, kappaletta Here Comes the Sun.

Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right

Little darling, it’s been a long cold lonely winter
Little darling, it feels like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Little darling, the smiles returning to the faces
Little darling, it seems like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…

Little darling, I feel that ice is slowly melting
Little darling, it seems like years since it’s been clear
Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right
It’s all right

www.kritiikkiportti.fi

-

Today I ment to write about Steve McCurry’s retrospective in Salo, but I lost my calendar.

Why me? I cannot write or do anything else, for all my notes and the course of my humble life is filed there. I accept consolation and peer support from other victims of the universe.

While I keep searching, you can read something else. No-one has wrote about McCurry yet, but the nifty Kritiikkiportti site offers for free other art, movie and literature reviews for Finnish speaking readers. There you can find review archives of many Finnish newspapers (see the list above).

And to remember life’s beauty also in the moment of loss, one should look how the sun takes care of the city damaged by the winter. At the same time one can listen to Here Comes the Sun by the most underrated Beatle, George Harrison.


Follow

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: