Särö-lehden Oi Iran! -numero ilmestynyt!

Särö-lehden Oi Iran! -numero on julkaistu, ja sen saa käsiinsä vuodenvaihteen jälkeen Akateemisesta kirjakaupasta taikka tilaamalla lehden kotiinsa ilman postikuluja. Olen numeron vieraileva päätoimittaja.

 

Lehdessä tarkastellaan iranilaista (kulttuuri)elämää hieman eri vinkkelistä kuin mediassa yleensä. Artikkeleissa tutustutaan iranilaiseen yhteiskuntaan, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Lisäksi mukana on Shadi Ghadirianin upeita valokuvia, suositun Zoya Pirzadin novelli ensimmäistä kertaa suomeksi käännettynä sekä Alireza Behnamin hienoja runoja. Kirjoittajina ovat mm. Veera Antsalo, V. S. Luoma-aho, Mark Mallon ja Paula Hotti – sekä allekirjoittanut. Sisällysluetteloon voi tutustua täällä. Suosittelen!

Cohen, Cohen

Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleesta olen kirjoitellut tänne joskus lyhyesti. Päivitetyn ja perusteellisemman sukelluksen sanoitukseen teen Mustekala-verkkolehden uudessa Romantiikka-numerossa. Klikkaa siis Syntisen kuninkaan salaista sointua.

Ensimmäinen infrarealistinen manifesti

Alla on Jukka Lehtolan ja minun vapaa käännös chileläis-espanjalaisen kirjailija Roberto Bolañon Ensimmäisestä infrarealistisesta manifestista vuodelta 1976. Infrarealismi oli Bolañon perustama runouskoulukunta, josta hän kertoo eräässä haastattelussa näin:

“Infrarealismi oli eräänlaista meksikolaista dadaa. Yhdessä vaiheessa liikkeessä oli mukana monia ihmisiä, ei vain runoilijoita, vaan myös maalareita ja erityisesti vetelehtijöitä ja hengailijoita, jotka pitivät itseään infrarealisteina. Oikeastaan siinä oli vain kaksi jäsentä, Mario Santiago ja minä. Matkustimme Eurooppaan vuonna 1977. Eräänä yönä Rosellónissa, Ranskassa, Port Vendresin rautatieasemalla (joka on hyvin lähellä Perpignania), kärsittyämme muutamista tuhoisista seikkailuista, päätimme, että liike sellaisenaan oli tullut tiensä päähän.”

Sittemmin Bolaño ryhtyi romaanikirjailijaksi ja kirjoitti muun muassa sellaisen mestariteoksen kuin Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes, 1998). Siitä lisää myöhemmin.

Alkuperäistä manifestia voi ihmetellä täällä ja englanninnosta täällä.

(Kuva osoitteesta www.globalgraphica.com/2010/01/12/roberto-bolano/)

-

LUOVU KAIKESTA, JÄLLEEN

ensimmäinen infrarealistinen manifesti

 

“Aurinkokunnan rajalle on neljä valotuntia; lähimmälle tähdelle neljä valovuotta. Tyhjyyden suhteeton valtameri. Mutta olemmeko varmoja että on vain tyhjyyttä? Tiedämme vain, että siinä avaruudessa ei ole kirkkaita tähtiä. Jos niitä olisi, olisivatko ne näkyviä? Entä jos olisi kappaleita jotka eivät olisi kirkkaita eivätkä pimeitä? Eikö taivaallisissa kartoissa voisi olla kuten Maan kartoissa, että tähtikaupungit on merkitty ja tähtikylät jätetty huomiotta?”

- Neuvostoliittolaiset scifi-kirjailijat raapivat kasvojaan keskiyöllä.

- Infra-auringot (Drummond sanoisi iloiset proletaaripojat).

- Peguero ja Boris yksin rähjäisessä huoneessa ennustavat ihmettä oven takana.

- Free Money

*

Kuka on kulkenut läpi kaupungin musiikkinaan vain tovereidensa vihellys, hänet omat ihmetyksen ja raivon sanansa?

Komea kaveri joka ei tiennyt

tytön orgasmin olevan klitorinen

(Katso, kun paskaa ei ole vain museoissa) (Yksilöllisen museoistumisen prosessi) (Varmuus siitä, että kaikki on nimetty, paljastettu) (Löytämisen pelko) (Ennakoimattomien epätasapainojen pelko).

*

Läheisimmät omaisemme:

sala-ampujat, yksinäiset ratsastajat jotka turmelevat Latinalaisen Amerikan kiinalaiset kahvilat, ihmiset jotka hajoavat kappaleiksi supermarketeissa valtavissa yksilö-kollektiivisissa ongelmissaan; toiminnan impotenssi ja runollisen toiminnan etsintä (yksilöllisellä tasolla tai esteettisten ristiriitojen sotkemana)

*

Pikkuiset kirkkaat tähdet iskevät meille ikuisesti silmää universumissa olevasta paikasta jota kutsutaan Labyrinteiksi.

- Kurjuuden tanssiklubi.

- Pepito Tequila nyyhkyttämässä rakkauttaan Lisa Undergroundiin.

- Imekää sitä, ime sitä, imemme sitä.

- Ja Kauhu

*

Veden, sementin tai tinan verhot erottavat kulttuurisen mekanismin, joka itsessään toimii vallitsevan luokan omanatuntona tai vallitsevan luokan perseenä elävässä kulttuuritapahtumassa, puhtaaksi hinkatussa, jatkuvassa kuolemassa ja elämässä, välinpitämättömänä suurimmasta osasta historiaa ja taidetta (oman hullun istoriansa ja täiteensä arkipäiväinen luoja), ruumis joka yllättäen kokeilee uusia tuntemuksia itsessään, epookin tuotosta, jossa me lähestymme käymälää tai vallankumousta 200 kilometriä tunnissa. “Uusia muotoja, outoja muotoja”, kuten vanha Bertolt sanoi, puoliksi uteliaana ja puoliksi hymyillen.

*

Tuntemukset eivät synny tyhjästä (itsestäänselvyyksien itsestäänselvyys), vaan mukautetusta todellisuudesta, tuhannella tavalla, jatkuvassa virrassa.

- Monimutkainen todellisuus, kuvotat meitä!

On siis mahdollista, että toisaalta on syntymä ja toisaalta olemme eturivissä kohti kuolemantuskia. Elämänmuodot ja kuoleman muodot ohittavat verkkokalvot päivittäin. Niiden yhteentörmäys aiheuttaa jatkuvasti infrarealistisia muotoja: SIIRTYMÄN SILMÄ

*

Pane koko kaupunki mielisairaalaan. Suloinen sisar, ulvovat tankit, hermafrodiittien laulut, timanttiaavikot, tulemme elämään vain kerran ja joka päivä näyt ovat monimutkaisempia ja liukkaampia. Suloinen sisar, liftaa Monte Albánille. Kiristäkää vöitänne, ruumiit on kasteltava. Liikettä vähimmillään.

*

Entä hyvä porvariskulttuuri? Entä akatemia ja tuhopolttajat? Ja etujoukot ja takajoukot? Ja tietyt käsitykset rakkaudesta, hyvästä maisemasta, tarkasta ja monikansallisesta Coltista?

Kuten Saint-Just sanoi minulle unessa jonka kerran näin: Jopa aristokraattien päitä voimme käyttää aseina.

*

- Hyvä osa maailmaa on syntymässä ja toinen hyvä osa kuolemassa, ja tiedämme, että meidän kaikkien on elettävä tai kuoltava: tässä ei ole keskitietä.

Chirico sanoo: ajatuksen on kaikottava kaikesta jota kutsutaan loogiseksi ja järkeväksi, kaikottava kaikista inhimillisistä ongelmista niin, että asiat näyttäytyvät uudessa muodossa kuin ensimmäisen kerran ilmestyvän tähtikuvion valaisemana. Infrarealistit sanovat: Me aiomme täyttää ajatuksemme kaikilla inhimillisillä ongelmilla, niin että asiat alkavat liikkua meissä itsessämme, hallusinatorinen visio ihmiskunnasta.

- Kauniin Linnun tähtikuvio.

- Infrarealistit ehdottavat maailmaan alkuperäiskansalaisuutta: hullua ja ujoa intiaania.

- Uusi lyriikka, joka alkaa nousta Latinalaisessa Amerikassa, kannattelee itseään tavoilla jotka eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä meitä. Tie kohti teosta on lopulta tie seikkailuun: runo on matka ja runoilija on sankari joka paljastaa sankarit. Hellyys kuin nopeusharjoitus. Hengitys ja kuumuus. Lauennut kokemus, itsensä ahmaisevat rakenteet, hullut ristiriitaisuudet.

Jos runoilija häiritsee, lukijan on häirittävä itseään

“eroottisia kirjoja täynnä kirjoitusvirheitä”

*

TUHAT KUUSIKYMMENTÄLUVULLA MESTATTUA SUUNNANNÄYTTÄJÄÄ edeltävät meitä

99 avointa kukkaa kuin halkaistua päätä

Teurastukset, uudet keskitysleirit

Valkoiset maanalaiset joet, orvokkituulet

Nämä ovat vaikeita aikoja runoudelle, jotkut sanovat, juodessaan teetä, kuunnellessaan musiikkia asunnoissaan, puhuessaan (kuunnellessaan) vanhoja mestareita. Nämä ovat vaikeita aikoja ihmiselle, sanomme kääntyessämme barrikadeille paskan ja kyynelkaasun täyteisen työpäivän jälkeen, löytäessämme / luodessamme musiikkia jopa asunnoissamme, viettäen koko päivän katsellen laajenevia hautausmaita, joissa he epätoivoisesti juovat kupin teetä tai humaltuvat silkasta raivosta tai vanhojen mestareiden hitaudesta.

Meitä edeltää HORA ZERO

Jalosta paviaaneja niin ne puhkovat känsäsi.

Elämme yhä kvaternaalista aikaa. Elämmekö yhä kvaternaalista aikaa?

Pepito Tequila suutelee Lisa Unergroundin fosforoivia nännejä ja näkee tämän lähtevän rannalle jolla mustat pyramidit versovat.

*

Toistan:

runoilija, kuten sankari joka paljastaa sankarit, kuten kaatunut punainen puu joka ilmoittaa metsän alkamisen.

- Yritykset kohti yhteinäistä eettis-esteettistä on päällystetty petoksilla tai säälittävillä selviytymisillä.

- Ja yksilö voi kävellä tuhat kilometriä, mutta lopulta tie syö hänet.

- Etiikkamme on Vallankumous, estetiikkamme on Elämä: yksi-ainoa-asia.

*

Porvareilla ja pikkuporvareilla on hauskaa juhlissa. Heillä on juhlat joka viikonloppu. Proletariaatilla ei ole juhlia. Vain rytmikkäitä hautajaisia. Tämä tulee muuttumaan. Hyväksikäytetyillä tulee olemaan suuret juhlat. Muisto ja giljotiinit. Aistien sen, toimien sen mukaisesti tiettyinä iltoina, luoden reunoja ja kosteita nurkkia sitä varten, niin kuin hoitaisivat uuden hengen happosilmiä.

*

Runon matka halki kansannousun vaiheiden: runous tuottaa runoilijoita jotka tuottavat runoja jotka tuottavat runoutta. Ei sähköistä kujaa / runoilija jonka kädet on irti vartalosta / runo liikkuu hitaasti hänen Näystään hänen Vallankumoukseensa. Kuja on monimutkainen piste. “Paljastakaamme sen ristiriita, sen itsekieltäytymisen näkymättömät muodot, kunnes se on selvinnyt.” Kirjoittamisen matka niiden alueiden läpi, jotka eivät ole suosiollisia kirjoittamiselle.

Rimbaud, palaa kotiin!

Kumoa modernin runouden jokapäiväinen todellisuus. Kahleet jotka johtavat runon kehämäiseen todellisuuteen. Hyvä vertaus: hullu Kurt Schwitters. Lanke trr gll, o, upa kupa arggg kulkee pitkin virallista linjaa, foneettiset tutkijat koodaavat huudon. Nova Expressin sillat antikoodaavat: antakaa hänen huutaa, antakaa hänen huutaa (ethän ota kynää tai paperia esiin, älä äänitä häntä, huuda hänen kanssaan jos haluat osallistua), joten anna hänen huutaa, jotta näkisimme hänen ilmeensä kun hän lopettaa, mitä muita uskomattomia asioita koemmekaan.

Siltamme asemille joista ei välitetä. Runo yhdistää toisiinsa todellisuuden ja epätodellisuuden.

*

Kouristuksenomaisesti

*

Mitä voin vaatia nykyiseltä latinalaisamerikkalaiselta maalaustaiteelta? Mitä voin vaatia teatterilta?

Paljastavampaa ja ilmaisuvoimaisempaa on pysähtyä sumun tuhoamaan puistoon ja nähdä ihmisten ylittävän puistokadut ryhmissä (jotka supistuvat ja laajentuvat), puistokadut, joilta motoristit ja jalankulkijat haluaisivat kiireesti palata hökkeleihinsä, kun murhaajat tulevat ulos ja uhrit varjostavat heitä.

Mitä tarinoita maalarit todella kertovat minulle?

Kiinnostava tyhjyys, määrätty muoto ja väri, parhaimmillaan liikkeen parodiaa. Kankaat, jotka palvelevat vain kirkkaina julisteina insinööri- ja lääkärikeräilijöiden huoneissa.

Taiteilijan olo on tehty mukavaksi yhteiskunnassa joka on joka päivä enemmän “maalari” kuin hän itse, ja sieltä hän löytää itsensä aseistamattomana ja ilmoittautuu klovniksi.

Jos Mara kohtaa maalauksen X jollain kadulla, tämä maalaus vaatii jonkin huvittavan ja informatiivisen kategorian; se on olohuone, se on yhtä koristeellinen kuin porvarien kuluneet metalliset puutarhapenkit / verkkokalvon kysymys? / kyllä ja ei / mutta parempi olisi löytää (ja järjestelmällistää vaarallisesti jonkin aikaa) räjäyttävä tekijä, luokkatietoinen, sataprosenttisesti teoksen tarkoituksena oleva, joka on vastakkainen niihin “teoksen” arvoihin nähden, jotka sitä edeltävät ja ovat sen edellytyksenä.

- Maalari hylkää studionsa ja MINKÄ TAHANSA vallitsevan tilan ja täyttää mielensä ihmeillä / tai ryhtyy pelaamaan shakkia kuten Duchamp / Maalaus joka näyttää miten se maalataan / Ja maalaus köyhyydestä, ilmainen tai riittävän halpa, viimeistelemätön, yhteistyökykyinen, osallistumisen kyseenalaistamisesta, fyysisesti laajentuva ja spirituaalisesti rajoittamaton.

Latinalaisen Amerikan paras maalaus on se, jota yhä tehdään alitajuisesti, peli, juhla, kokemus, joka antaa meille todellisen käsityksen siitä mitä olemme ja paljastaa meille mitä voisime olla tulee olemaan paras Latinalaisen Amerikan maalaus on se jonka maalaamme vihreillä ja punaisilla ja sinisillä kasvoihimme tunnistaaksemme itsemme heimon alituisessa luomisessa.

*

Yrittävät jättää kaiken taakseen joka päivä.

Hylätköön arkkitehdit sisäisten näyttämöiden rakentamisen ja avatkoon kätensä (tai puristakoon ne lujasti nyrkkiin, paikasta riippuen) kohti ulkopuolista tilaa. Seinä ja katto ovat hyödyllisiä silloinkin, kun niitä ei ole tehty pelkästään nukkumiseen tai sateen välttämistä varten, vaan kun ne perustavat, esimerkiksi jokapäiväisessä unessa, tietoisia siltoja ihmisen ja hänen luomustensa välille tai niiden hetkellisen mahdottomuuksien välille.

Arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa me infrarealistit jakaudumme kahteen pisteeseen: barrikadiin ja kuolinvuoteeseen.

*

Todellinen mielikuvitus on se joka tuhoaa, valaisee, ruiskuttaa smaragdimikrobeja toisiin mielikuvituksiin. Runoudessa ja missä tahansa muussa, tien materiaan on jo oltava tie seikkailuun. Luo välineitä jokapäiväiseen kumouksellisuuteen. Ihmisenä olemisen subjektiiviset vaiheet kauniine, valtavine, hävyttömine puineen kuin kokeilulaboratoriot. Katsoa, aistia rinnakkaisia tilanteita yhtä tuskallisia kuin valtava naarmu rinnassa, kasvoissa. Analogia ilman eleiden päättymistä. On niin monia että kun uusia tulee, emme edes huomaa niitä vaikka olemme luomassa / katsomassa niitä peilin edesssä. Kiduttavat yöt. Tietoisuus avataan äärimmilleen viedyn eettis-esteettisen avulla.

*

- Rakkauden galaksit valkenevat kämmeniimme.

- Runoilijat, avatkaa palmikkonne (jos teillä on)

- Polttakaa saastanne ja alkakaa rakastaa kunnes päädytte lukemattomiin runoihin

- Emme halua kineettisiä maalauksia, vaan valtavia kineettisiä auringonlaskuja

- Hevoset juoksemassa 500 kilometrin tuntivauhtia

- Tulioravat hyppivät tulipuiden läpi

- Lyödä vetoa siitä kuka räpäyttää silmää ensiksi, hermon ja unilääkkeen välissä

*

Riski on aina toisaalla. Todellinen runoilija on se joka on antautumassa. Ei koskaan liian kauan samassa paikassa, kuten sissit, kuten UFOt, kuten ikuisissa kahleissa olevien vankien valkoiset silmät.

*

Fuusio ja räjähdys kahdelta rannalta: luomistyö kuten hullun lapsen uskalias ja avoin graffiti.

Ei mitään mekaanista. Hämmästyksen asteikot. Joku, ehkä el Bosco, hajottaa rakkauden akvaarion. Ilmaista rahaa. Suloinen sisar. Kevyet visiot kuin ruumiit. Pienet pojat suutelevat joulukuuhun saakka.

*

Kahdelta aamulla, oltuamme Maran talossa, kuuntelemme (Mario Santiago ja muutama muu) naurua joka kuuluu 9-kerroksisen rakennuksen kattohuoneistosta. He eivät lopettaneet, he nauroivat ja nauroivat samalla kun me nukuimme alapuolella nojautuen puhelinkoppeihin. Jossain vaiheessa vain Mario jatkoi huomion kiinnittämistä nauruun (kattohuoneisto on homobaari tai jotain sentapaista ja Darío Galicia on kertonut meille, että poliisit vahtivat sitä valppaina). Olisimme soittaneet puheluita mutta kolikot muuttuivat vedeksi. Nauru jatkui lähdettyämme. Mario kertoi minulle, että oikeastaan kukaan ei ollut nauranut, se oli nauhoitettua naurua ja siellä yläkerrassa, kattohuoneistossa, pieni porukka, tai ehkä vain yksi homoseksuaali, oli kuunnellut hiljaisuudessa äänitteen ja pannut meidät kuuntelemaan sitä.

- Joutsenen kuolema, joutsenlaulu, mustan joutsenen viimeinen laulu EIVÄT ole Bolshoissa vaan katujen tuskassa ja sietämättömässä kauneudessa.

- Sateenkaari joka alkaa splatterelokuvateatterista ja päättyy lakossa olevaan tehtaaseen.

- Älköön unettomuus koskaan suudelko meitä suulle. Älköön se koskaan suudelko meitä.

- Uneksimme utopiasta ja heräsimme kirkuen.

- Yksinäisen lehmipaimenen kotiinpaluu on ihme.

*

Pane uudet tuntemukset ilmestymään – Horjuta jokapäiväinen

O.K.

JÄTTÄKÄÄ KAIKKI, JÄLLEEN

KÄYKÄÄ MATKAAN

Säälittävä yrityksesi paeta yksinäisyyttä toiseen kaupunkiin

 

Pakomatkasta kerrotaan Särön blogissa. Uusi Särö-lehti, ihana paperinen järkäle, on muuten saatavilla Akateemisesta kirjakaupasta. Siinä on kolumni, joka kertoo isästäni. On siinä myös isoja peniksiä ja muuta suomalaista.

Miksi pidän beat-kirjallisuudesta?

Vastaan kysymykseen Särö-lehden blogissa.

MYYTTI

Olen toimittanut kuluneen kevään aikana Mustekalan uutta Myytti-teemanumeroa. Nyt se on valmis.

Numeron tekstit lähestyvät myyttiä eri näkökulmista – kattaus on varsin maittava: Marko Gylén pohtii artikkelissaan, mitä Narkissos ja Ekho -myytti oikeastaan merkitsee. Pirkko Holmberg kirjoittaa älyllä ja tunteella uusateismista. Hanna Mäkelä tulkitsee Mel Gibsonin Apocalypto-elokuvaa antropologisena trillerinä. Matti Kangaskoski kirjoittaa siitä, miksi Laura-nimisten naisten kanssa kannattaa olla varuillaan. Johanna Wahlbeck esittelee postjungilaisen menetelmän nykykuvataiteen analysoimiseen, ja Merja Merras puolestaan kertoo, miten ikoneja tulkitaan. Lopuksi Anni Venäläinen vetää yhteen keväällä kuumana käynyttä museopedagogiikkakeskustelua. Ai niin! Oma tekstini siellä jossain käsittelee Winter’s Bone -elokuvan myyttistä tarinarakennetta.

Opiksi ja sivistykseksi.

(Mustekala.info on ei-kaupallinen, riippumaton, vapaaseen kansalaistoimintaan perustuva taiteen keskustelufoorumi.)

“Accept loss forever”

Lähden parin viikon kuluttua pienelle opintomatkalle Kreikkaan ja Turkkiin. Mieleeni juolahti, että tietoni noiden maiden nykykirjallisuudesta ja -taiteesta ovat vähäiset. Turkkilaisesta kulttuurista tiedän jotain, mutta kreikkalaisesta antiikin jälkeisestä (!) kirjallisuudesta tunnen hyvin ainoastaan yhden runon. Se on Constantine P. Kavafisin “The god forsakes Antony” (1911), joka viittaa Plutarkhoksen tarinaan Marcus Antoniuksesta, roomalaisesta poliitikosta, sotilaasta ja Kleopatran rakastajasta, jonka hallitseman Alexandrian Octavianus piiritti 30 eaa.

Sinä iltana, kun viholliset valloittavat Alexandrian, Antonius kuulee näkymättömän seurueen jättävän kaupungin musiikin ja äänten säestämänä:

The god forsakes Antony

When suddenly, at midnight, you hear
an invisible procession going by
with exquisite music, voices,
don’t mourn your luck that’s failing now,
work gone wrong, your plans
all proving deceptive—don’t mourn them uselessly.
As one long prepared, and graced with courage,
say goodbye to her, the Alexandria that is leaving.
Above all, don’t fool yourself, don’t say
it was a dream, your ears deceived you:
don’t degrade yourself with empty hopes like these.
As one long prepared, and graced with courage,
as is right for you who were given this kind of city,
go firmly to the window
and listen with deep emotion, but not
with the whining, the pleas of a coward;
listen—your final delectation—to the voices,
to the exquisite music of that strange procession,
and say goodbye to her, to the Alexandria you are losing

Runon puhuja voisi olla Antoniuksen jumala, Dionysos, joka antaa lopulliset ohjeensa ennen tämän hylkäämistä. Tai se voisi olla Antoniuksen oma ääni – ehkä hän puhuu itsekseen, pystyäkseen hyväksymään väistämättömän. Niin tain näin, runo kertoo tappion hyväksymisestä – arvokkaasti, ylpeästi. Latinalainen sanonta kuuluu: “Sic transit gloria mundi.” Murheellisella tavalla osuvan sanonnasta tekee se, että Antonious riisti itseltään hengen pian sen jälkeen, kun Octavianus voitti sodan.

Törmäsin Kavafisin runoon tietenkin Leonard Cohenin kautta. Hänen Kreikassa, Hydran saarella vuonna 1999 kirjoittamansa laulu “Alexandra Leaving” (levyltä Ten New Songs, 2001) perustuu tähän runoon. Cohenin versiossa hyvästejä jätetään kaupungin sijaan Alexandra-nimiselle naiselle, sillä “rakkauden jumala valmistautuu lähtemään”, Alexandra harteillaan. Ero on tapahtumaisillaan, “Even though she sleeps upon your satin / Even though she wakes you with a kiss”.

Cohenin sanoitus käsittelee niin ikään menetyksen arvokasta hyväksymistä. Puhuja sanoo, että runon puhuteltava on “palauttanut kunniansa” Alexandran läsnäolon myötä. Siksi hän ei saa valita “pelkurin selitystä” vaan hänen tulee ottaa “täysi komento jokaisesta tuhoamastaan suunnitelmasta”. Komennon ottaminen tarkoittaa myös menetetyn rakkauden hyväksymistä. Siten puhuja kehottaa: “Say goodbye to Alexandra leaving. / Then say goodbye to Alexandra lost.”

Artikkelini otsikko on lainaus Jack Kerouacilta. Mielestäni menetyksen hyväksyminen on vaikeinta elämässä – oli kyse sitten tappiosta, rakkaudesta tai kuolemasta. Sekä Kavafis että Cohen lähestyvät ongelmaa kauniisti.

Jotain kaunista on myös siinä, miten runous ja musiikki matkustavat rajojen ja aikakausien yli: Ensin on Plutarkhos (n. 46–120 jaa.), joka kirjoittaa tarinan roomalaisesta miehestä. Sitten on Kavafis (1863–1933), johtava hahmo 1900-luvun kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyy Aleksandriassa – mutta ei tietenkään Roomassa, vaan Egyptissä, ja kirjoittaa tarinan pohjalta runon. 88 vuotta myöhemmin kanadalainen kirjailija, runoilija ja laulaja-lauluntekijä inspiroituu tästä runosta ja kirjoittaa sen pohjalta laulun. Tänään, Anno Domini 2011, minä, joka kohtalon kauniinkummallisesta oikusta satun olemaan puoliksi suomalainen, puoliksi iranilainen, kirjoitan artikkelin koko tästä alluusioiden ketjusta mielessäni opintomatka Plutarkhoksen kotimaahan. Ihmeellistä, kun sitä ajattelee. Eikö totta?

-

I’m participating a course in Greece and Turkey in a few weeks. It came across to me that my knowledge of Greek modernism and contemporary literature is tenuous. (I’m a bit more familiar with Turkish culture.) However, there’s one modern poem that I know very well. That is Constantine P. Cavafy’s “The god forsakes Anthony” (1911). It refers to Plutarch’s story of Marcus Antonius, a Roman politician, soldier and Cleopatra’s lover, who was besieged in Alexandria by Octavian (30 BC). The night before Alexandria falls into enemy’s hands, Anthony hears an invisible troupe leaving the city, accompanied with sound of instruments and voices:

“When suddenly, at midnight, you hear / an invisible procession going by / with exquisite music, voices, / don’t mourn your luck that’s failing now, / work gone wrong, your plans / all proving deceptive—don’t mourn them uselessly. / As one long prepared, and graced with courage, / say goodbye to her, the Alexandria that is leaving. / Above all, don’t fool yourself, don’t say / it was a dream, your ears deceived you: / don’t degrade yourself with empty hopes like these. / As one long prepared, and graced with courage, / as is right for you who were given this kind of city, / go firmly to the window / and listen with deep emotion, but not / with the whining, the pleas of a coward; / listen—your final delectation—to the voices, / to the exquisite music of that strange procession, / and say goodbye to her, to the Alexandria you are losing.“

The speaker of the poem could be the god, Dionysus, who’s giving final instructions for Anthony before deserting him. Or it could be Anthony’s own voice – perhaps he’s talking to himself in order to accept the inevitable. Either way, the poem is about accepting loss – accepting it with grace and pride. As the Latin phrase goes: “Sic transit gloria mundi.” What makes this poignant is that Anthony took his own life soon after Octavian won the war.

I came across with Cavafy’s poem because I love Leonard Cohen’s music. His song “Alexandra Leaving” (written in Greece, Hydra, 1999) from the album Then New Songs (2001) is based on this poem. In Cohen’s version it is a woman called Alexandra that the addressee must take his leave, for “the god of love is preparing to depart” with Alexandra on his shoulder. The parting is about to happen, “Even though she sleeps upon your satin. / Even though she wakes you with a kiss.”  Cohen’s lyrics are also about giving in with pride.

The speaker says that the addressee has “restored his honor” with Alexandra’s presence. That’s why he mustn’t choose a “coward’s explanation” but instead be “in full command” of every plan that he has wrecked. Being in command also means acceptance of lost love. Thus the speaker instructs: “Say goodbye to Alexandra leaving, / then say goodbye to Alexandra lost.”

The title of my article is a Jack Kerouac quote. I think accepting loss is the most difficult thing in life – whether it means defeat, forfeiture or bereavement. Both Cavafy and Cohen consider this difficulty beautifully.

There’s also something beautiful in the way poetry and music travel cross borders and through times. First there was Plutarch (c. 46–120 AD) who wrote a story of a Roman man. Then there was Cavafy (1863–1933), a leading figure in twentieth-century Greek literature, who was born in Alexandria – not in Rome, but in Egypt. He adopts the story turning it into a poem. 88 years later a Canadian author, poet and singer-songwriter is inspired by this poem and writes a popular song based on it. Today, Anno Domini 2011, I, who by some beautifully strange twist of fate happen to be half Finnish, half Iranian, write an article about the whole chain of allusions – as I’m preparing for a course to Plutarch’s home country. Isn’t that exquisite?

-

Lähde / Source: http://www.leonardcohenfiles.com/cavafy.html

Ensimmäinen valokuva Hitleristä

Voima-lehdessä oli kesällä artikkeli Heil Hitler, baby tanskalais-norjalaisesta Nina Maria Kleivanista, jonka Potency-sarjassa on kuvia hänen tyttärestään puettuna viime vuosisadan pahamaineisiksi diktaattoreiksi. Muun muassa Hitleriä, Idi Aminia, Ajatollah Khomeinia ja Stalinia esittävät kuvat ovat vuodelta 1999, mutta ne ovat saaneet huomiota vasta myöhemmin, kun ne ovat levinneet internetissä. Kuviin on reagoitu voimakkaasti ja niitä on pidetty mauttomana provokaationa, mutta artikkelissa taiteilija sanoo toivovansa katsojilta provosoitumisen sijaan reflektiota – pohdintaa pahuuden alkuperästä.

Artikkelin kirjoittaja Jari Tamminen tulkitsee kuvasarjan nimeä: “Se voi viitata jokaisessa olevaan potentiaaliseen pahaan tai potentiaaliin ottaa vastaan ja sisäistää yhteiskunnan päällemme kaatama pahuus.” Ajatus ei ole uusi, mutta silti se on kiinnostava. Jokainen nimittäin tunnistanee itsessään taipumuksen nähdä pahantekijä itse pahuutena. Ymmärtääkseni kauhuelokuvien tai amerikkalaisten action-elokuvien suosio perustuu juuri siihen, että niissä paha on usein absoluuttista hirviömäisyyttä.

Olen joskus keskustellut typerysten kanssa, jotka ovat kehdanneet väittää, ettei heissä yksinkertaisesti ole vaikkapa kykyä tappaa. (Uskon, että me kaikki olemme kykeneviä julmuuteen.) Toisaalta kaikkein pitkästyttävimpiä ovat juurikin ne, joiden potentiaalinen pahuus on haudattuna liian syvälle. “Sometimes I am two people. Johnny is the nice one. Cash causes all the trouble. They fight”, sanoi Johnny Cash omasta riivauksestaan. Mielestäni ihmiset, jotka tällä tavoin tunnistavat oman pimeän puolensa, ovat kaikkein kiinnostavimpia.

Vaikka Kleivanin teossarja saakin pohdiskelemaan pahuuden ongelmaa, alleviivaa se mielestäni teesiään vähän liikaa. Wisława Szymborska toi saman ajatuksen moniulotteisemmin esiin vuonna 1986 julkaistussa runossaan Ensimmäinen valokuva Hitleristä (Pierwsza fotografia Hitlera). Runo lähtee liikkeelle samasta asetelmasta kuin Kleivan, mutta sen viimeinen säkeistö laajentaa aiheen käsittelyn koskemaan historian tuntemisen ja ymmärtämisen merkitystä ylipäänsä. Kolme viimeistä säettä saavat minut tuntemaan kylmiä väreitä joka kerta.

Ensimmäinen valokuva Hitleristä

Ja kukas vauveli se siinä nuttusillaan?

Sehän on pikku Adi, Hitlerin perheen poika.

Mahtaako hänestä kasvaa oikeustieteen tohtori?

Tai kukaties tenori Wienin oopperaan?

Kenen onkaan tämä kätönen,

korva, simmu, nenännypykkä?

Kenen pieni pömppömassu täynnä maitoa:

kirjanpainajan, kauppiaan, papin?

Minne nämä töppöset lopulta vaeltavat, minne?

Puutarhaan, kouluun, toimistoon vihkialttarille –

ehkä pormestarin tytön kanssa? 

Mussukka, pikku enkeli, päivänsäde, kullanmuru,

kun hän vuosi sitten tuli tähän maailmaan,

ei puuttunut merkkejä taivaalta eikä maan päältä:

kevätaurinko paistoi, ikkunoilla kukkivat pelakuut,

pihalta kuului posetiivin soitto,

ruusunpunainen onnenlehti tiesi pelkkää hyvää,

ennen synnytystä äiti oli nähnyt ennusunen:

kyyhkynen unessa nähtynä – iloinen uutinen,

kun sen ottaa kiinni – saapuu kauan kaivattu vieras.

Kop, kop, kuka siellä,

pikku Adolfin sydänhän se noputtelee. 

Tutti, vaippa, kuolalappu, helistin,

terve poikalapsi, Jumalan kiitos ja koputetaan puuta,

aivan vanhempiensa näköinen,

kuin kissanpentu korissaan,

kuten kaikki lapset kaikissa perhealbumeissa.

Hys, hys, eihän nyt itketä,

valokuvaajasetä on mustan hupun alla

ja räpsäyttää kuvan. 

Kilgerin ateljee, Grabenstrasse, Braunau,

ja Braunau on pieni, mutta kunniallinen kaupunki,

vakavaraiset liikeyritykset, rehdit naapurit,

hiivataikinan ja pyykkisaippuan tuoksu.

Ei koirien ulvontaa eikä kohtalokkaita askeleita.

Historianopettaja löysää kaulustaan

ja haukottelee oppilaiden kotivihkojen äärellä.

-
Runo on kokoelmasta Sata Szymborskaa, 2003. Suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine.

On landscapes, remembrance and Kalle Kataila’s photography

Lue tämä teksti suomeksi Mustekalasta.

Past years I have often thought about what it is to look at a landscape, and about viewer’s relation to the view. I had a rather simple yet thrilling experience, as I spent a sunny afternoon in the middle of the landscape that I used to only look at from my living-room window. After some time I sat in a metro train that passed the Puotila swimming beach: so I ended up looking from afar at a place that used to be my happy playground as a child. It came to me, that the beach – that for me was a place for experiences and memories – must be a landscape for someone else.

So is it that a place becomes a landscape only when it is enjoyed from a distance, and when it is framed like a painting in one’s mind? Am I, when I sit in the garden, excess, an intruder in someone else’s view?

I’ve been driven back to these questions after seeing Kalle Kataila’s photography this spring. His work has been on display in Helsinki School exhibition at Meilahti Art Museum and in Gallery Hippolyte. I’m very attracted to Kataila’s large photos: they seem to have the ability to capture what’s impressive in landscapes. You know: usually photos banalize the view. But with Kataila’s pictures you can be as dumbfounded as if it was the actual breathtaking nature in front of your eyes. I also like Kataila’s way to allude to the landscape paintings of the Romantics, for example Caspar David Friedrich’s (1774 – 1840) work.

In Kataila’s photos there’s often a person standing with his back to the camera. Thus viewer can relate to the person in the picture, or look at the view that the person is part of. The same idea is in many of Friedrich’s paintings as well, though in them, man’s relationship to nature is somewhat different. In Friedrich’s work, nature reflects the main character’s inner thoughts and feelings; it is a metaphor for the soul. This is typical for the Romantics of Germany. But in Kataila’s pictures nature shows its own character: it is man’s emotions that change according to the changes of the scenery. Friedrich places his characters over nature or in front of it; in Kataila’s photography man seems small, as he is in the corner of the picture, or camouflaged.

Kataila’s work can be seen around the world this summer and next autumn. The most interesting of the forthcoming exhibitions is in Washington, DC. The One Hour Photo project at the Katzen Art Center seems exciting: each photograph, which has been taken specifically for this exhibition, is displayed for an hour. The artists are committed to destroy their pieces afterwards. It seems like some kind of attempt to restore photograph’s “aura” that has, according to Walter Benjamin (1892 – 1940), vanished from this form of art due to its mechanical reproduction. This alone is interesting, but the very thought of Kataila’s photo as a part of the exhibition is especially fascinating to me. People often take photos of sceneries to remember, but in One Hour Photo the memory of the scenery must be kept within a memory of the photo. Will the viewer remember the landscape or the picture of the landscape?

I usually doubt memory’s ability to store memories. Marcel Proust (1871 – 1922) wrote the great In Search of the Lost Time to remember. Many depressing times the main character of the novel is forced to see that memory is unintentional: it’s impossible to preserve anything in one’s memory, even the things one wishes to remember. But on the other had it can reawaken memories that one thought there weren’t. In Proust’s novel senses awake the memories. In Swann’s Way the story arises from a teacup as the taste of linden flower tea and Madeleine cakes bring back remembrances of Marcel’s childhood summers. Also sense of touch and kinetic memory can recall the past: when Marcel wipes his face with a rough towel, or lurches, the sensation or motion can bring back yet another recollection that evolves into a story.

I wonder if landscape photography is Kataila’s way of filing the impressions of landscapes and the emotions he has experienced as a viewer? Will the recollections remain as well?

I believe, that although one can’t necessarily remember a landscape, the landscapes and places have their own memory. The wars that have ended a long time ago are filed in the woods as grenade fragments buried under moss, as blood absorbed to the soil, and as wounds the bullets have nicked in the tree-trunks. Pitch dribbles down the bark as the tree cries. By growing new, the scenery hides the evil stained in it.

Then there are good memories. The sultry afternoon at a mansion’s garden is filed in lawn’s memory as a timeless imprint left by a blanket and two daydreamers. Traces don’t leave the soul of the scenery that takes over the recollection for us. Sometimes, by returning, the fortunate ones can regain their memories.

-

www.kallekataila.com

Kataila’s forthcoming exhibitions:

Helsinki10, 20 April – 27 July 2010 at Rogaland Art Museum, Stravanger, Norway

One Hour Photo, 1th of June at Katzen Art Center, Washington, DC

reGeneration2, 18 June – 26 September, Musée de l´Elysée, Lausanne, Switzerland

Toisesta maailmansodasta – On the Second World War

Mietin usein, että jos pitäisi nimetä yksi yksittäinen asia, joka on eniten vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin ja arvomaailmaan, se olisi toinen maailmansota. Historioitsijat olisivat kenties eri mieltä, mutta taiteen näkökulmasta maailmansodat ikään kuin kiteyttivät sen modernistisen murroksen, jonka perillisiä postmodernistinen ja nykytaidekin ovat.

Toisen maailmansodan käsittämättömyyksien aiheuttamaa kollektiivista traumaa on kenties käsitelty enemmän kuin mitään muuta, mutta sitä ei vieläkään ole käsitelty tarpeeksi. Yhä kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia, joissa toinen maailmansota on pääaiheena tai ihmisten elämään vaikuttavana sivujuonteena. Ehkä liioittelen, mutta mielestäni vaikkapa Michael Ondaatjen Englantilainen potilas (1992), Bernhard Schlinkin Lukija (1995) ja IanMcEwanin Sovitus (2002), joita on, kenties elokuvaversioiden perusteella, tulkittu rakkaus-, psykologisina tai kehityskertomuksina, ovat pohjimmiltaan kertomuksia sodasta: Sota repii rakastavaiset erilleen, tuhoaa suunnitelmat, pirstoo maailman. Syyllisyys ja katkeruus liittyvät näissä kirjoissa aina sotaan, vaikka niitä tuntevat eivät olisi käyneetkään rintamalla.

Yllättävän monet nykyteokset käsittelevät toista maailmansotaa, vaikkakin vain sen epäsuoria vaikutuksia. Tästä näkökulmasta on käsittämätöntä, että Euroopassa on kasvamassa sukupolvi, joka ei tunne toisen maailmansodan tapahtumia. On myös niitä, jotka pitävät holokaustia myyttinä. Ehkä talouskasvun nimissä historianopetuksesta tingitään. Joka menneitä kaivelee, sitä tikulla silmään, vai miten se meni.

Mielestäni hienoin kiteytys maailmansotien vaikutuksista eurooppalaisuuteen on Wisława Szymborskan runo vuodelta 1945:

Joskus ennen tunsimme maailman osina.

– se oli niin pieni, että se mahtui kahden käden

puristukseen

niin yksinkertainen, että sen saattoi kuvailla hymyllä

niin tavallinen, kuin vanhojen totuuksien kaiku

rukouksessa.

Ei tervehtinyt historia voittoisin fanfaarein:

– se heitti likaista hiekkaa silmiin.

Edessämme olivat, kauas kulkevat yhdensuuntaiset tiet,

myrkytetyt kaivot, katkera leipä.

Meidän sotasaaliinamme on tieto maailmasta:

– se on niin suuri, että se mahtuu kahden

käden puristukseen,

niin monimutkainen, että sen voi kuvailla hymyllä,

niin eriskummallinen, kuin vanhojen totuuksien kaiku

rukouksessa.

Miten viisaasti ja lempeästi Szymborska kirjoittaakaan historiasta! Ihmisten pahuudesta, julmuudesta, typeryydestä ja hirvittävistä, anteeksiantamattomista erheistä.

(Runo teoksesta Sata Szymborskaa. Suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine. Like, 2003.)

–

I often think that if we were to name one specific thing, that has had the biggest affect on European culture and values, it would be the Second World War. Historians would possibly disagree, but from the point of view of art and literature, the Word Wars in a way recapped the progress of modernism, that is the root of postmodernism and contemporary arts.

There probably isn’t another collective trauma that has been dealt with as much as the inexplicability of the World War II, but it’s yet not dealt with enough. Many new books and movies focus on WWII or elaborate its consequences on people’s life. Maybe I’m exaggerating, but I believe that for example Michael Ondaatje’s The English Patient (1992), Bernhard Schlink’s The Reader (1992) and Ian McEwan’s Atonement (2002) are essentially novels about war, although they have been interpreted (maybe because of the film versions) primarily as romantic, psychological or self-development stories. In my opinion, it is specifically war that tears the lovers apart, destroys all plans and shatters the world in these novels. Also guilt and bitterness are related to war, even if the characters that are going through these emotions have never been to the front.

Surprisingly many contemporary works are about war, even if they deal only with its indirect impact on people. From this point of view it is very strange that in Europe there’s a generation growing up that doesn’t know much about WWII. There are also those who believe that Holocaust is a myth. Maybe they don’t teach much history in schools anymore, for it’s not essential for what is considered essential – the economic growth. Who cares about the past anyway?

In my opinion the best insight into the World Wars’ effect on Europeans is Wisława Szymborska’s poem from the year 1945:

We used to know the world inside out:

It was so small that it fitted into two clenched fists,

So easy, that it could be described with a smile,

As ordinary as the echo of old truths in a prayer.

History did not greet us with a victorious fanfare:

It poured dirty sand into our eyes.

Before us there were roads, distant and blind,

Poisoned wells, bitter bread.

Our war loot was information about the world:

It is so big that it fits into two clenched fists,

So difficult that it can be described with a smile,

As strange as the echo of old truths in a prayer.

How wisely and sensibly Szymborska writes about history! About the evilness, cruelness, stupidity, and terrible, unforgivable mistakes of us humans.

(Poem is from this site.)