Särö-lehden Oi Iran! -numero on julkaistu, ja sen saa käsiinsä vuodenvaihteen jälkeen Akateemisesta kirjakaupasta taikka tilaamalla lehden kotiinsa ilman postikuluja. Olen numeron vieraileva päätoimittaja.
Lehdessä tarkastellaan iranilaista (kulttuuri)elämää hieman eri vinkkelistä kuin mediassa yleensä. Artikkeleissa tutustutaan iranilaiseen yhteiskuntaan, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Lisäksi mukana on Shadi Ghadirianin upeita valokuvia, suositun Zoya Pirzadin novelli ensimmäistä kertaa suomeksi käännettynä sekä Alireza Behnamin hienoja runoja. Kirjoittajina ovat mm. Veera Antsalo, V. S. Luoma-aho, Mark Mallon ja Paula Hotti – sekä allekirjoittanut. Sisällysluetteloon voi tutustua täällä. Suosittelen!
Aikomukseni oli kirjoittaa Eating the Beard -näyttelystä kritiikki. Huomasin kuitenkin, etten osaa sanoa siitä mitään, mitä ei olisi jo sanomalehdissäkin kirjoitettu. Paitsi miltä joitain teoksia katsoessa tuntuu. Kirjoitin sitten siitä.
20 x Eating the Beard löytyy Mustekalasta. Näyttely Taidehallissa 9. lokakuuta asti.
Jäävuorten kieltä on ollut kesälomalla ja jatkaa hiljaiseloaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Jatkossa tekstejäni voi lukea ainakin Särö-lehden blogista (nyt siellä on Runoilijan huoneentaulu), Särö-lehdestä itsessään (jonka lähiaikoina ilmestyvässä tuplanumerossa debytoin kolumnistina) sekä Mustekalasta.
Suosittelen syystunnelmointiin Hannes Heikuran uskomattoman upeaa Dark Zone -näyttelyä Tennispalatsin taidemuseossa. Siellä on kaunista ja murheellista yksinäisyyttä 4. syyskuuta saakka. Ja jos sellainen itkettää, “pilvet, kun väistyy taivahalla taas eestä auringon, kuivaa mun kyyneleeni varmaan”. Niin se saapuu, elokuun yö.
Jäävuorten kieltä takes a brake. I hope you enjoy the autumn. I recommend visiting Hannes Heikura’s Dark Zone exhibition in Art Museum Tennis Palace. There’s beautifully sad loneliness in his photos. The exhibition is open until 4th of September.
Olen toimittanut kuluneen kevään aikana Mustekalan uutta Myytti-teemanumeroa. Nyt se on valmis.
Numeron tekstit lähestyvät myyttiä eri näkökulmista – kattaus on varsin maittava: Marko Gylén pohtii artikkelissaan, mitä Narkissos ja Ekho -myytti oikeastaan merkitsee. Pirkko Holmberg kirjoittaa älyllä ja tunteella uusateismista. Hanna Mäkelä tulkitsee Mel Gibsonin Apocalypto-elokuvaa antropologisena trillerinä. Matti Kangaskoski kirjoittaa siitä, miksi Laura-nimisten naisten kanssa kannattaa olla varuillaan. Johanna Wahlbeck esittelee postjungilaisen menetelmän nykykuvataiteen analysoimiseen, ja Merja Merras puolestaan kertoo, miten ikoneja tulkitaan. Lopuksi Anni Venäläinen vetää yhteen keväällä kuumana käynyttä museopedagogiikkakeskustelua. Ai niin! Oma tekstini siellä jossain käsittelee Winter’s Bone -elokuvan myyttistä tarinarakennetta.
Opiksi ja sivistykseksi.
(Mustekala.info on ei-kaupallinen, riippumaton, vapaaseen kansalaistoimintaan perustuva taiteen keskustelufoorumi.)
Kävin joululomalla Kööpenhaminassa katsomassa muun muassa Bob Dylanin The Brazil Series -teoksia. Olisin pitänyt Statens Museum for Kunstissa esillä olevasta, huhtikuun 10:nteen jatkoaikaa saaneesta näyttelystä enemmän ilman latteaa “mitään ei tarvitse ymmärtää, missään ei ole mitään merkityksiä” -henkistä museopedagogiaa. Dylan on halunnut korostaa, ettei ole kuvataiteilijana kantaa ottava ja että hänen maalauksensa ovat kuvia tilanteista, ihmisistä ja paikoista, ei muuta.
Tässä ajatuksessa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta näyttelyssä sitä oli korostettu niin paljon, että vaikutelmaksi jäi merkityksettömyys. Mielelläni kun olisin nähnyt maalauksissa muutakin, kuin mitä niissä konkreettisesti on – semminkin kun teoksissa tuntui olevan ihan kiinnostaviakin kulttuurisia viittauksia ja ehkä vähän sitä politiikkaakin.
Kirjoitin syksyllä, että Dylanin maalaukset vaikuttivat pressikuvien perusteella teknisesti taitavilta mutta eivät omaperäisiltä. Näyttelyssä niistä sai yllättäen päinvastaisen vaikutelman: Monet töistä olivat vähän kömpelöitä, joskaan eivät huonoja toteutukseltaan. Sen sijaan ne jollain oudolla tavalla henkivät Dylania – niissä oli samaa rouheutta, viehättävää epävireisyyttä ja synkkyyttä, jota on hänen musiikissaan.
Vaikka voisi pitää epäreiluna sitä, että joillakin ihmisillä riittää lahjakkuutta useammalle kuin yhdelle taiteenalalle, olkaamme tyytyväisiä, että näin on. Minä nimittäin ainakin olisin hyvin onneton ilman Dylania ja vielä onnettomampi ilman Joni Mitchelliä, joka niin ikään on 60-luvulla suosituksi tullut folklaulaja-lauluntekijä-taidemaalari.
Kanadalainen Mitchell (s. 1943) on tehnyt pitkän uran. Hänen ensimmäinen albuminsa on vuodelta 1968 – viimeisin vuodelta 2007. Kuvataiteilija – joka hän ensisijaisesti kokee olevansa – hän on ollut yhtä kauan. ”I have always thought of myself as a painter derailed by circumstance”, hän on itse todennut. Onneksemme hän eksyi tieltään, sillä (folk)musiikin historia olisi muutoin yhtä legendaa köyhempi. Harva artisti on myöskään inspiroinut niin monia muita lauluntekijöitä. Mitchellistä on sävelletty nimittäin lukuisia kappaleita – muun muassa Neil Young on tehnyt hänestä laulun Sweet Joni.
Pidän Mitchellin musiikillisessa tuotannossa – kuten Dylaninkin – eniten varhaisvaiheesta, vaikkakin hänen myöhemmässä, kokeilevassa musiikissaankin on oma kiehtova soundinsa. Toisin kuin monet muut 60–70-lukujen folkartistit, Mitchell ei koskaan ole ollut leimallisesti poliittinen, vaikka on hänellä kantaa ottaviakin kappaleita. Sen sijaan hänen sanoituksensa tutkivat useimmiten puhujan sisäistä maailmaa, tunteita ja kokemuksia.
I am a woman of heart and mind With time on her hands No child to raise You come to me like a little boy And I give you my scorn and my praise
You think I’m like your mother Or another lover or your sister Or the queen of your dreams Or just another silly girl When love makes a fool of me
After the rush when you come back down You’re always disappointed Nothing seems to keep you high Drive your bargains Push your papers Win your medals Fuck your strangers Don’t it leave you on the empty side
I’m looking for affection and respect A little passion And you want stimulation – nothing more That’s what I think But you know I’ll try to be there for you When your spirits start to sink
All this talk about holiness now It must be the start of the latest style Is it all books and words Or do you really feel it? Do you really laugh? Do you really care? Do you really smile When you smile?
You criticize and you flatter You imitate the best And the rest you memorize You know the times you impress me most Are the times when you don’t try When you don’t even try
Woman of Heart and Mind -kappale (alun perin albumilta For the Roses, 1972), joka tässä on sielukkaasti laulettuna liveversiona, kuvaa tulkintani mukaan kahden taiteilijan välistä suhdetta. Sanoituksessa parasta on mielestäni se, miten hienovaraisesti siitä välittyvät myös ne kieroutuneet tunteet, joita ei sanota suoraan: “Drive your bargains / Push your papers / Win your medals / Fuck your strangers / Don’t it leave you on the empty side.” Puhuja pyrkii antamaan toisesta kielteisen kuvan, mutta tulee samalla paljastaneeksi jotain itsestään.
Kolmannen säkeistön viimeistä säettä voi tulkita kahdella tavalla: puhuja on joko huolissaan siitä, että toinen osapuoli saattaa kadota elämäntapansa pinnallisuuteen – tai sitten hän yksinkertaisesti on kateellinen hänen saavutuksiaan kohtaan ja pyrkii peittämään kateudentunteensa holhoamalla. Jatkuuhan kritiikki kappaleen “sinua” kohtaan viimeisessä säkeistössä “You imitate the best / And the rest you memorize”. Voisiko kirjailijaa, lauluntekijää tai muuta taiteilijaa arvostella yhtään julmemmin?
Kappale myös erittelee taitavasti sosiaalisia pelejä: “Is it all books and words / Or do you really feel it? / Do you really laugh? / Do you really care? / Do you really smile / When you smile?” Kukapa ei olisi joskus teeskennellyt kiinnostuneensa jostain asiasta saavuttaakseen jotain ihmissuhteissa tai työelämässä? Kukapa ei olisi joskus teeskennellyt hymyä?
Kuunnelkaa kappaleesta erityisesti toinen säkeistö. Kuinka viiltävän älykkäällä (ja samalla surumielisellä) tavalla Mitchell analysoikaan ihmissuhteiden valitettavan tuttuja, tuskallisia ristiriitaisuuksia!
I visited Copenhagen for the holidays and saw Bob Dylan’s The Brazil Series exhibition at Statens Museum for Kunst. I would have liked the exhibition (open till 10th of April) more without the banal museum education that seemed to say that there’s nothing to interpret in the painting nor has any of them any deeper meaning. Apparently Dylan has underlined that he is not taking a position as an artist, and his paintings are just pictures of events, people and places, nothing more.
I’m not saying that this kind of approach to art is wrong, but it was emphasized so much that the impression left was irrelevance. I’d been happy if I were allowed so see something more in the paintings than what there actually was – the more so since they seemed to have quite interesting cultural references. (In my opinion some actually were a bit political too.)
Last autumn I wrote that according to press releases, Dylan’s paintings seemed technically skilled, but not very original in style. It surprised me that the exhibition gave an opposite impression: Many of the works were a bit artless, although not poor. Instead, they exuded Dylan in some strange way – they were charmingly rugged, out of tune and gloomy, like his music.
It seems unfair that some people are talented in more than one field of art, but let’s be happy that this is the case. I at least would be very unhappy without Dylan, and even more miserable without Joni Mitchell, who also is a folk singer-songwriter-painter who gained popularity in the 60′s.
Canadian Mitchell (b. 1943) has had a long career as a musician. Her first album is from 1968 and the latest was released 2007. She’s also painted all her life. ”I’ve always thought of myself as a painter derailed by circumstance,” she has stated. We are fortunate that she got lost in her path, for otherwise (folk) music history would lack a legend. She has also been an inspiration for other songwriters: there are many songs written about Mitchell, including Neil Young’s Sweet Joni.
Just as in Dylan’s oeuvre, I like Mitchell’s early music the best, although her later, more experimental music has its own intriguing sound. Unlike many other folk artists in 60′s and 70′s, Mitchell has never been distinctly political, even though she has some songs “with a message”. Instead, in most of her lyrics she studies the speaker’s inner world, feelings and experiences.
My interpretation is that “Woman of Heart and Mind” (originally from For the Roses, 1972), with its soulful vocals in this live version, is about a relationship between two artists. The best thing about Mitchell’s poetry is how subtly it conveys twisted emotions that are not said directly. “Drive your bargains / Push your papers / Win your medals / Fuck your strangers / Don’t it leave you on the empty side.“ The speaker seeks to give a negative impression of the other person, but in the same time she reveals something about herself.
The last verse of the third stanza can be interpreted in two ways: either the speaker worries that the other person may lose himself in his superficial way of life – or she is simply jealous of his achievements and tries to hide her feelings of jealousy by patronizing. Viz the evaluation continues: “You imitate the best / And the rest you memorize.“ Could an author, songwriter or an artist be more cruelly criticized?
The song also skillfully analyzes the social games people play: “Is it all books and words / Or do you really feel it? / Do you really laugh? / Do you really care? / Do you really smile / When you smile?“ Who has never faked interest to achieve something in relationships or professionally? Who has not ever faked a smile?
Pay attention to the second stanza. How astutely (and sadly) Mitchell analyzes the unfortunately familiar, painful contradictions of human relationships!
“Ain’t gonna hang no picture / Ain’t gonna hang no picture frame / Ain’t gonna hang no picture / Ain’t gonna hang no picture frame / Well, I might look like Robert Ford / But I feel just like a Jesse James”, laulaa Bob Dylan Outlaw Bluesissa Bringing It All Back Home -levyllä 1965. Samana vuonna Newport Folk -festivaalilla kuultiin yleisöstä legendaksi muodostunut “Judas!”-huuto, kun Dylan esitti kappaleitaan sähkökitaralla akustisen sijaan. Käsittääkseni Dylanin live-esityksiä ei ole myöhemminkään ollut helppo sulattaa, sillä hänellä on tapana esittää tutuista kappaleista aivan tunnistamattomia versioita.
Sanon senkin uhalla, että kuulostan lattealta: mielestäni Dylanin musiikki on fantastista, käyttäisinpä jopa sanaa nerokas, jos en haluaisi välttää latteuksia. Pidän erityisesti – pyhä latteus! – alkuaikojen sovituksiltaan yksinkertaisista folk-kappaleista, vallankin niistä, jotka ovat avoimen yhteiskunnallisia ja poliittisia. Jotenkin tuo 60-luvun viaton ja herkkä kantaaottavuus sytyttää. (Varsinkin kun se on ristiriidassa sen kanssa, millaisen käsityksen olen lukemani perusteella saanut Dylanista persoonana.) “Yes, ’n’ how many years can some people exist / Before they’re allowed to be free?” voisin aivan hyvin itsekin kysyä, ja jos olisin elänyt 60-luvulla, olisin saattanut ollut yksi niistä, jotka tuomitsivat Dylanin sähköiseen ilmaisuun siirtymisestä.
Outlaw-Dylanista on sittemmin tullut varsin salonkikelpoinen, ja onpa kuviakin ripustettu. Dylanin toinen näyttely The Brazil Series on nyt esillä Kööpenhaminan Statens Museum for Kunstissa. Kuvien perusteella Dylan näyttää melko taitavalta – joskaan ei aivan erityisen omaperäiseltä – kuvataiteilijalta, eikä tulisi mieleenkään moittia näyttelyä taiteen popularisoinniksi, mitä on tehty ja epäilemättä tullaan tekemään. Kysymys “Olisiko tätä näyttelyä tehty, jos teokset eivät olisi Bob Dylanin?” on tietenkin absurdi, sillä nehän ovat Bob Dylanin tekemiä ja juuri siksi kiinnostavia. Onneksi Köpiksen-matka on jo suunnitteilla.
Mustekala on tiukkana. Uusi numero käsittelee taidetta ja taloutta. Aihe on nyt ajankohtainen, kun taiteen tukemiseen, taiteilijoiden toimintaedellytyksiin ja toimeentuloon liittyviä poliittisia päätöksiä on valmisteilla. Lue, mitä Mustekalan asiantuntijoilla on sanottavana ja sivisty. Numerossa käsitellään myös feminististä avantgardea. Mustekala esittelee ensimmäisenä Suomessa itävaltalaistaiteilija Birgit Jürgenssenin.
Pahoitteluni, etten ole viime aikoina juuri postaillut: koulun alku on ollut kovin kiireistä aikaa. Lupaan korjata asian lähiviikkoina. Pysy siis taajuudella!
I am an editor in a culture magazine called Mustekala (Octopus). Mustekala is published only on the Internet but it is – if I may say – one of the best journals in Finnish about art, criticism, politics and research. Now our new number is out and it features two articles in English: Natascha Gruber’s introduction to a feminist avant-garde artist called Birgit Jürgenssen and Irmeli Hautamäki’s comment on Donna: Avantguardia Feminista Negli Anni 70 exhibition in Rome. Hautamäki writes about feminist avant-garde and contemporary photography.
Diego Velásquezin (1599–1660) Las Meninas (1656) on yksi taidehistorian kiehtovimmista maalauksista. Taiteen tutkijat, harrastajat ja ystävät ovat olleet kiinnostuneita niin teoksen aiheesta, sommittelusta kuin yksityiskohdista. Maalaus kuvaa Espanjan kuningas Philipp IV:n tytärtä ja hänen hoviseuruettaan. Tunnelma on arvokas, mutta aiheestaan huolimatta hyvinkin intiimi: kyse ei ole pönötyskuvasta – kuningasperheen koirakaan ei seiso ylväänä, vaan näyttää kotoisan uniselta. Katsoja voi tuntea pääsevänsä lähelle maalauksen henkilöitä.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä muotokuvasta – Las Meninas on maalaus maalauksesta. Vasemmalla puolella oleva hahmo kuvaa taiteilijaa itseään maalaamassa kuningasparia, joka heijastuu huoneen perällä olevasta peilistä. Käytännössä siis katsoja, tarkastellessaan maalausta, seisoo kuninkaan tai kuningattaren paikalla – maalattavana.
Minun mielestäni kiehtovinta tässä Madridin Museo Nacional del Pradossa sijaitsevassa teoksessa on kuitenkin se, miten maalaus on jatkanut elämäänsä muissa teoksissa. Tunnetuimpia pastisseja Velásquezin työstä ovat Picasson 58 versiota, jotka hän maalasi syksyllä 1957. Töitä on suuri kokoelma Barcelonan hienossa Museu Picasso de Barcelonassa.
Picasson Las Meninasit näyttävät mielestäni siltä, kuin joku olisi säveltänyt Velásquezin maalauksen ensin musiikiksi, ja sitten tulkinnut tuon musiikin jälleen kankaalle.
Nykytaiteilijoista oman versionsa Las Meninasista on tehnyt muun muassa Manolo Valdés (s. 1942) pronssiveistoksillaan, jotka ovat kiertäneet ympäri maailmaa. Moni saattaa muistaa nämä hovineidot seisomassa Helsingin Esplanadilla kesällä 2007. Tuskinpa prinsessa ja hoviväki osasivat arvata, kun he seisoivat vuonna 1656 maalauksen mallina, että he tulisivat astelemaan maailman eri mantereilla kolme ja puoli vuosisataa myöhemmin.
(Kuva: Mart Calleja)
–
Diego Velásquez’s (1599–1660) Las Meninas (1656) is one of the most fascinating paintings in the history of art. Art scholars, enthusiasts and fans have been interested in both the subject, as the composition and the details of the portrait. Painting depicts the daughter of King Philip IV of Spain with her court. The atmosphere is elevated, but in spite of the royal subject, very intimate: there’s nothing boasty about the painting, even the royal family dog looks drowsy, not noble and alert. The viewer can relate to the figures.
But Las Meninas is not just a portrait – it’s a painting of the act of painting. The figure on the left depicts the artist himself behind his canvas looking at the king and the queen, who are reflected in the mirror in the back of the room. Practically, therefore, when examining the picture, the viewer stands at King’s or Queen’s spot – and is thus being portrayed.
In my opinion, the most fascinating thing about this painting, that is located in Madrid at Museo Nacional del Prado, is the fact that it has continued to live through other artworks. The most famous pastiches of Velasquez’s painting is Picasso’s 58 versions, which he painted in the autumn of 1957. The pieces can be seen at the fantastic Museu Picasso de Barcelona.
Picasso’s Las Meninas seem to me as if someone had first composed music of Velasquez’s painting, and then re-interpreted that music back on canvas.
Also contemporary artists have made their own interpretations of Las Meninas. There’s, inter alia, Manolo Valdés (b. 1942), whose bronze sculptures have traveled around the world. Many may remember these court maidens standing on the Esplanade in Helsinki in the summer of 2007, or perhaps in Paris or St. Petersburgh of some other city.
I bet the princess and the courtiers weren’t able to guess, when they modeled for the painting in 1656, that they would come to walk around the world in different continents, three and a half centuries later.
Edvard Munch ja Andy Warhol – kumpi on syvällinen, kumpi pinnallinen? Ota selvää lukemalla kritiikkini Mustekalasta.
–
Louisiana Museum of Modern Art in Denmark presents Edvard Munch’s and Andy Warhol’s art from a slightly different point of view than usually. “Warhol after Munch” exhibition attempts to deconstruct the cliché of Munch being a deep artist with his psychological art and Warhol just a shallow pop-artist. The exhibition displays different versions of Munch’s Self-Portrait (1895), The Brooch – Portrait of Eva Mudocci (1903), The Scream (1895) and Madonna (1895–1902) and Warhol’s pastiches of these works (1985).
The exhibition shows that Munch’s Scream paintings and lithographs have a connection to Caspar David Friedrich’s landscape paintings. However the modernists approached the subject of man and nature from a new perspective: whilst the romantics turned the encounter with frighteningly mighty nature to a positive experience, modernism emphasized the anxiety of it. The black and white prints of The Scream call attention to the screamer’s face as the striking colours of the painting are absent. In the lithographs the screamer is also in the middle of the picture so that the distorted face is in focus. In the darkness of the museum you can feel like you’re looking into the mirror while examining the pictures.
Munch’s artwork is displayed in the exhibition in the same fashion as Warhol’s pop art: side by side there are many, only slightly different versions of the same subject. In lithographs the graphic simplicity of the familiar pieces gets accentuated, and repetition highlights this impression. Therefor it’s easy to see, why for example The Scream has ended up to the imagery of popular culture and to the subject of different pastiches.
There’s also a series of five lithographs of Munch’s Self-Portraits. In the simplistic prints artist’s face arises from the darkness of the background: it’s as if the head was floating loose. It’s difficult to interpret the facial expression, thus the portraits resemble passport photos. In some of the prints there is a motif typical for Munch: the skeleton’s arm at the bottom of the picture connects the pieces to the thematic of death and “leaving one’s mark”.
There are so many prints taken of Munch’s artwork in his lifetime (just as of Warhol’s later) that he was in the end worried that his own mass production might affect the value of his oeuvre. This is an essential difference between these two artist, as the intentional flirt with commercialism was part of Warhol’s artistic project. Unlike Warhol, Munch used his own artwork as a model for his lithographs. When Warhol was paying homage to other artists with his prints, was Munch honoring his own art? Although the Self-Portraits are psychologically intense, the serial-like display causes an interesting notion of the artists commercialism and narcissism.
Instead the Madonna prints quite surprisingly don’t lose anything of their bold sexuality and eroticism even when repeated. The self-assured and mystical woman has the main part, and the suspicious-looking fetus in the corner of some prints seems miserable. Munch’s Madonna approaches the Madonna subject from an interesting viewpoint, as it comments on parthenogenesis: in some prints there is a frame of spermatozoon round the woman. The sperm also reminds the viewer that even this self-conscious woman is represented from a man’s perspective and she is, in all her femininity, surrounded by masculine symbols.
In Warhol’s artwork Munch’s Madonna is a tired, worried-looking human wreck. In some of the pieces the scarce colours emphasize how the exuberance and eroticism has been sucked out. Warhol comments on what can happen to a piece of art when it gains an iconic status: it becomes shallow and empty. The multivolume Madonna and Self-Portrait with Skeleton’s Arm (after Munch) brings forth this problem even more clearly. The prints with their different colours are composed of a Madonna pastiche on the left and Self-Portrait pastiche on the right. The former is placed a little lower, and the pained and pitiful woman seems withdrawn. Instead the masculine figure of the Sef-Portrait is haughty: he is gazing and his picture is large and dominant. Many times in the history of art has the artist become a greater icon than his art.
By using bright colours Warhol turned Munch’s art poster-like and commercial, and enclosed it to the media reality of that time. It was all about updating Munch’s pieces to meet the call of the postmodern art viewer. By commenting on Munch’s art Warhol also commented himself as an artist and icon: just like Munch, Warhol is kind of a trademark for certain expression and certain meanings. However, the exhibition at Louisiana brings forth in an interesting way, that against common judgment, Warhol’s art isn’t just superficial, and that the “deep artist” Munch was in fact a mass producer, and can be thus seen as an early representant, or at least a forefather, of pop art.
