Särö-lehden Oi Iran! -numero ilmestynyt!

Särö-lehden Oi Iran! -numero on julkaistu, ja sen saa käsiinsä vuodenvaihteen jälkeen Akateemisesta kirjakaupasta taikka tilaamalla lehden kotiinsa ilman postikuluja. Olen numeron vieraileva päätoimittaja.

 

Lehdessä tarkastellaan iranilaista (kulttuuri)elämää hieman eri vinkkelistä kuin mediassa yleensä. Artikkeleissa tutustutaan iranilaiseen yhteiskuntaan, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Lisäksi mukana on Shadi Ghadirianin upeita valokuvia, suositun Zoya Pirzadin novelli ensimmäistä kertaa suomeksi käännettynä sekä Alireza Behnamin hienoja runoja. Kirjoittajina ovat mm. Veera Antsalo, V. S. Luoma-aho, Mark Mallon ja Paula Hotti – sekä allekirjoittanut. Sisällysluetteloon voi tutustua täällä. Suosittelen!

Jäävuorten hiljaisuus – A brake

Jäävuorten kieltä on ollut kesälomalla ja jatkaa hiljaiseloaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Jatkossa tekstejäni voi lukea ainakin Särö-lehden blogista (nyt siellä on Runoilijan huoneentaulu), Särö-lehdestä itsessään (jonka lähiaikoina ilmestyvässä tuplanumerossa debytoin kolumnistina) sekä Mustekalasta.

Suosittelen syystunnelmointiin Hannes Heikuran uskomattoman upeaa Dark Zone -näyttelyä Tennispalatsin taidemuseossa. Siellä on kaunista ja murheellista yksinäisyyttä 4. syyskuuta saakka. Ja jos sellainen itkettää, “pilvet, kun väistyy taivahalla taas eestä auringon, kuivaa mun kyyneleeni varmaan”. Niin se saapuu, elokuun yö.

Jäävuorten kieltä takes a brake. I hope you enjoy the autumn. I recommend visiting Hannes Heikura’s Dark Zone exhibition in Art Museum Tennis Palace. There’s beautifully sad loneliness in his photos. The exhibition is open until 4th of September.

Photos by Hannes Heikura.

Ensimmäinen valokuva Hitleristä

Voima-lehdessä oli kesällä artikkeli Heil Hitler, baby tanskalais-norjalaisesta Nina Maria Kleivanista, jonka Potency-sarjassa on kuvia hänen tyttärestään puettuna viime vuosisadan pahamaineisiksi diktaattoreiksi. Muun muassa Hitleriä, Idi Aminia, Ajatollah Khomeinia ja Stalinia esittävät kuvat ovat vuodelta 1999, mutta ne ovat saaneet huomiota vasta myöhemmin, kun ne ovat levinneet internetissä. Kuviin on reagoitu voimakkaasti ja niitä on pidetty mauttomana provokaationa, mutta artikkelissa taiteilija sanoo toivovansa katsojilta provosoitumisen sijaan reflektiota – pohdintaa pahuuden alkuperästä.

Artikkelin kirjoittaja Jari Tamminen tulkitsee kuvasarjan nimeä: “Se voi viitata jokaisessa olevaan potentiaaliseen pahaan tai potentiaaliin ottaa vastaan ja sisäistää yhteiskunnan päällemme kaatama pahuus.” Ajatus ei ole uusi, mutta silti se on kiinnostava. Jokainen nimittäin tunnistanee itsessään taipumuksen nähdä pahantekijä itse pahuutena. Ymmärtääkseni kauhuelokuvien tai amerikkalaisten action-elokuvien suosio perustuu juuri siihen, että niissä paha on usein absoluuttista hirviömäisyyttä.

Olen joskus keskustellut typerysten kanssa, jotka ovat kehdanneet väittää, ettei heissä yksinkertaisesti ole vaikkapa kykyä tappaa. (Uskon, että me kaikki olemme kykeneviä julmuuteen.) Toisaalta kaikkein pitkästyttävimpiä ovat juurikin ne, joiden potentiaalinen pahuus on haudattuna liian syvälle. “Sometimes I am two people. Johnny is the nice one. Cash causes all the trouble. They fight”, sanoi Johnny Cash omasta riivauksestaan. Mielestäni ihmiset, jotka tällä tavoin tunnistavat oman pimeän puolensa, ovat kaikkein kiinnostavimpia.

Vaikka Kleivanin teossarja saakin pohdiskelemaan pahuuden ongelmaa, alleviivaa se mielestäni teesiään vähän liikaa. Wisława Szymborska toi saman ajatuksen moniulotteisemmin esiin vuonna 1986 julkaistussa runossaan Ensimmäinen valokuva Hitleristä (Pierwsza fotografia Hitlera). Runo lähtee liikkeelle samasta asetelmasta kuin Kleivan, mutta sen viimeinen säkeistö laajentaa aiheen käsittelyn koskemaan historian tuntemisen ja ymmärtämisen merkitystä ylipäänsä. Kolme viimeistä säettä saavat minut tuntemaan kylmiä väreitä joka kerta.

Ensimmäinen valokuva Hitleristä

Ja kukas vauveli se siinä nuttusillaan?

Sehän on pikku Adi, Hitlerin perheen poika.

Mahtaako hänestä kasvaa oikeustieteen tohtori?

Tai kukaties tenori Wienin oopperaan?

Kenen onkaan tämä kätönen,

korva, simmu, nenännypykkä?

Kenen pieni pömppömassu täynnä maitoa:

kirjanpainajan, kauppiaan, papin?

Minne nämä töppöset lopulta vaeltavat, minne?

Puutarhaan, kouluun, toimistoon vihkialttarille –

ehkä pormestarin tytön kanssa? 

Mussukka, pikku enkeli, päivänsäde, kullanmuru,

kun hän vuosi sitten tuli tähän maailmaan,

ei puuttunut merkkejä taivaalta eikä maan päältä:

kevätaurinko paistoi, ikkunoilla kukkivat pelakuut,

pihalta kuului posetiivin soitto,

ruusunpunainen onnenlehti tiesi pelkkää hyvää,

ennen synnytystä äiti oli nähnyt ennusunen:

kyyhkynen unessa nähtynä – iloinen uutinen,

kun sen ottaa kiinni – saapuu kauan kaivattu vieras.

Kop, kop, kuka siellä,

pikku Adolfin sydänhän se noputtelee. 

Tutti, vaippa, kuolalappu, helistin,

terve poikalapsi, Jumalan kiitos ja koputetaan puuta,

aivan vanhempiensa näköinen,

kuin kissanpentu korissaan,

kuten kaikki lapset kaikissa perhealbumeissa.

Hys, hys, eihän nyt itketä,

valokuvaajasetä on mustan hupun alla

ja räpsäyttää kuvan. 

Kilgerin ateljee, Grabenstrasse, Braunau,

ja Braunau on pieni, mutta kunniallinen kaupunki,

vakavaraiset liikeyritykset, rehdit naapurit,

hiivataikinan ja pyykkisaippuan tuoksu.

Ei koirien ulvontaa eikä kohtalokkaita askeleita.

Historianopettaja löysää kaulustaan

ja haukottelee oppilaiden kotivihkojen äärellä.

-
Runo on kokoelmasta Sata Szymborskaa, 2003. Suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine.

Mustekalan uusi numero

Mustekala on tiukkana. Uusi numero käsittelee taidetta ja taloutta. Aihe on nyt ajankohtainen, kun taiteen tukemiseen, taiteilijoiden toimintaedellytyksiin ja toimeentuloon liittyviä poliittisia päätöksiä on valmisteilla. Lue, mitä Mustekalan asiantuntijoilla on sanottavana ja sivisty. Numerossa käsitellään myös feminististä avantgardea. Mustekala esittelee ensimmäisenä Suomessa itävaltalaistaiteilija Birgit Jürgenssenin.

Pahoitteluni, etten ole viime aikoina juuri postaillut: koulun alku on ollut kovin kiireistä aikaa. Lupaan korjata asian lähiviikkoina. Pysy siis taajuudella!

I am an editor in a culture magazine called Mustekala (Octopus). Mustekala is published only on the Internet but it is – if I may say – one of the best journals in Finnish about art, criticism, politics and research. Now our new number is out and it features two articles in English: Natascha Gruber’s introduction to a feminist avant-garde artist called Birgit Jürgenssen and Irmeli Hautamäki’s comment on Donna: Avantguardia Feminista Negli Anni 70 exhibition in Rome. Hautamäki writes about feminist avant-garde and contemporary photography.

On landscapes, remembrance and Kalle Kataila’s photography

Lue tämä teksti suomeksi Mustekalasta.

Past years I have often thought about what it is to look at a landscape, and about viewer’s relation to the view. I had a rather simple yet thrilling experience, as I spent a sunny afternoon in the middle of the landscape that I used to only look at from my living-room window. After some time I sat in a metro train that passed the Puotila swimming beach: so I ended up looking from afar at a place that used to be my happy playground as a child. It came to me, that the beach – that for me was a place for experiences and memories – must be a landscape for someone else.

So is it that a place becomes a landscape only when it is enjoyed from a distance, and when it is framed like a painting in one’s mind? Am I, when I sit in the garden, excess, an intruder in someone else’s view?

I’ve been driven back to these questions after seeing Kalle Kataila’s photography this spring. His work has been on display in Helsinki School exhibition at Meilahti Art Museum and in Gallery Hippolyte. I’m very attracted to Kataila’s large photos: they seem to have the ability to capture what’s impressive in landscapes. You know: usually photos banalize the view. But with Kataila’s pictures you can be as dumbfounded as if it was the actual breathtaking nature in front of your eyes. I also like Kataila’s way to allude to the landscape paintings of the Romantics, for example Caspar David Friedrich’s (1774 – 1840) work.

In Kataila’s photos there’s often a person standing with his back to the camera. Thus viewer can relate to the person in the picture, or look at the view that the person is part of. The same idea is in many of Friedrich’s paintings as well, though in them, man’s relationship to nature is somewhat different. In Friedrich’s work, nature reflects the main character’s inner thoughts and feelings; it is a metaphor for the soul. This is typical for the Romantics of Germany. But in Kataila’s pictures nature shows its own character: it is man’s emotions that change according to the changes of the scenery. Friedrich places his characters over nature or in front of it; in Kataila’s photography man seems small, as he is in the corner of the picture, or camouflaged.

Kataila’s work can be seen around the world this summer and next autumn. The most interesting of the forthcoming exhibitions is in Washington, DC. The One Hour Photo project at the Katzen Art Center seems exciting: each photograph, which has been taken specifically for this exhibition, is displayed for an hour. The artists are committed to destroy their pieces afterwards. It seems like some kind of attempt to restore photograph’s “aura” that has, according to Walter Benjamin (1892 – 1940), vanished from this form of art due to its mechanical reproduction. This alone is interesting, but the very thought of Kataila’s photo as a part of the exhibition is especially fascinating to me. People often take photos of sceneries to remember, but in One Hour Photo the memory of the scenery must be kept within a memory of the photo. Will the viewer remember the landscape or the picture of the landscape?

I usually doubt memory’s ability to store memories. Marcel Proust (1871 – 1922) wrote the great In Search of the Lost Time to remember. Many depressing times the main character of the novel is forced to see that memory is unintentional: it’s impossible to preserve anything in one’s memory, even the things one wishes to remember. But on the other had it can reawaken memories that one thought there weren’t. In Proust’s novel senses awake the memories. In Swann’s Way the story arises from a teacup as the taste of linden flower tea and Madeleine cakes bring back remembrances of Marcel’s childhood summers. Also sense of touch and kinetic memory can recall the past: when Marcel wipes his face with a rough towel, or lurches, the sensation or motion can bring back yet another recollection that evolves into a story.

I wonder if landscape photography is Kataila’s way of filing the impressions of landscapes and the emotions he has experienced as a viewer? Will the recollections remain as well?

I believe, that although one can’t necessarily remember a landscape, the landscapes and places have their own memory. The wars that have ended a long time ago are filed in the woods as grenade fragments buried under moss, as blood absorbed to the soil, and as wounds the bullets have nicked in the tree-trunks. Pitch dribbles down the bark as the tree cries. By growing new, the scenery hides the evil stained in it.

Then there are good memories. The sultry afternoon at a mansion’s garden is filed in lawn’s memory as a timeless imprint left by a blanket and two daydreamers. Traces don’t leave the soul of the scenery that takes over the recollection for us. Sometimes, by returning, the fortunate ones can regain their memories.

-

www.kallekataila.com

Kataila’s forthcoming exhibitions:

Helsinki10, 20 April – 27 July 2010 at Rogaland Art Museum, Stravanger, Norway

One Hour Photo, 1th of June at Katzen Art Center, Washington, DC

reGeneration2, 18 June – 26 September, Musée de l´Elysée, Lausanne, Switzerland

Pimeys

Vajaan kuukauden kuluttua on kesäpäivänseisaus, vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla. Eikö olekin merkillistä, miten kesällä unohtaa, mitä pimeys on, millaista se on?

Kirjoitan parhaillani tekstiä maisemista, muistamisesta ja Kalle Katailan valokuvista. Sen ollessa työn alla voitte halutessanne lukea runon, joka sopisi rinnan Katailan Black horizon -teoksen kanssa.

Pimeys

Auton valokiilassa ketun juoksu on punainen viiva jonka silmänräpäykset katkaisevat.

Kotimatkalla pysähdymme hetkeksi katsomaan risteystä:

tietä, joka kaartuu täydellisenä kohti sinistä taivasta,

mustalla asfaltilla välkehtivää kuuraa.

Katulamppu puhkaisee reiän pimeyteen syvään ja käsin kosketeltavaan kuin Hopperin maalaus.

Kesällä tätä maisemaa ei ole,

tätä pimeyttä ei ole

-

Runo by sh. Valokuva by Kalle Kataila.

Kuvan Kevät kutkuttaa ja herättää kysymyksiä

Arvioni Kuvataideakatemian monipuolisesta ja kiinnostavasta lopputyönäyttelystä, Kuvan Keväästä, on nyt luettavissa Mustekalassa eli täällä.

Toisesta maailmansodasta – On the Second World War

Mietin usein, että jos pitäisi nimetä yksi yksittäinen asia, joka on eniten vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin ja arvomaailmaan, se olisi toinen maailmansota. Historioitsijat olisivat kenties eri mieltä, mutta taiteen näkökulmasta maailmansodat ikään kuin kiteyttivät sen modernistisen murroksen, jonka perillisiä postmodernistinen ja nykytaidekin ovat.

Toisen maailmansodan käsittämättömyyksien aiheuttamaa kollektiivista traumaa on kenties käsitelty enemmän kuin mitään muuta, mutta sitä ei vieläkään ole käsitelty tarpeeksi. Yhä kirjoitetaan kirjoja ja tehdään elokuvia, joissa toinen maailmansota on pääaiheena tai ihmisten elämään vaikuttavana sivujuonteena. Ehkä liioittelen, mutta mielestäni vaikkapa Michael Ondaatjen Englantilainen potilas (1992), Bernhard Schlinkin Lukija (1995) ja IanMcEwanin Sovitus (2002), joita on, kenties elokuvaversioiden perusteella, tulkittu rakkaus-, psykologisina tai kehityskertomuksina, ovat pohjimmiltaan kertomuksia sodasta: Sota repii rakastavaiset erilleen, tuhoaa suunnitelmat, pirstoo maailman. Syyllisyys ja katkeruus liittyvät näissä kirjoissa aina sotaan, vaikka niitä tuntevat eivät olisi käyneetkään rintamalla.

Yllättävän monet nykyteokset käsittelevät toista maailmansotaa, vaikkakin vain sen epäsuoria vaikutuksia. Tästä näkökulmasta on käsittämätöntä, että Euroopassa on kasvamassa sukupolvi, joka ei tunne toisen maailmansodan tapahtumia. On myös niitä, jotka pitävät holokaustia myyttinä. Ehkä talouskasvun nimissä historianopetuksesta tingitään. Joka menneitä kaivelee, sitä tikulla silmään, vai miten se meni.

Mielestäni hienoin kiteytys maailmansotien vaikutuksista eurooppalaisuuteen on Wisława Szymborskan runo vuodelta 1945:

Joskus ennen tunsimme maailman osina.

– se oli niin pieni, että se mahtui kahden käden

puristukseen

niin yksinkertainen, että sen saattoi kuvailla hymyllä

niin tavallinen, kuin vanhojen totuuksien kaiku

rukouksessa.

Ei tervehtinyt historia voittoisin fanfaarein:

– se heitti likaista hiekkaa silmiin.

Edessämme olivat, kauas kulkevat yhdensuuntaiset tiet,

myrkytetyt kaivot, katkera leipä.

Meidän sotasaaliinamme on tieto maailmasta:

– se on niin suuri, että se mahtuu kahden

käden puristukseen,

niin monimutkainen, että sen voi kuvailla hymyllä,

niin eriskummallinen, kuin vanhojen totuuksien kaiku

rukouksessa.

Miten viisaasti ja lempeästi Szymborska kirjoittaakaan historiasta! Ihmisten pahuudesta, julmuudesta, typeryydestä ja hirvittävistä, anteeksiantamattomista erheistä.

(Runo teoksesta Sata Szymborskaa. Suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine. Like, 2003.)

–

I often think that if we were to name one specific thing, that has had the biggest affect on European culture and values, it would be the Second World War. Historians would possibly disagree, but from the point of view of art and literature, the Word Wars in a way recapped the progress of modernism, that is the root of postmodernism and contemporary arts.

There probably isn’t another collective trauma that has been dealt with as much as the inexplicability of the World War II, but it’s yet not dealt with enough. Many new books and movies focus on WWII or elaborate its consequences on people’s life. Maybe I’m exaggerating, but I believe that for example Michael Ondaatje’s The English Patient (1992), Bernhard Schlink’s The Reader (1992) and Ian McEwan’s Atonement (2002) are essentially novels about war, although they have been interpreted (maybe because of the film versions) primarily as romantic, psychological or self-development stories. In my opinion, it is specifically war that tears the lovers apart, destroys all plans and shatters the world in these novels. Also guilt and bitterness are related to war, even if the characters that are going through these emotions have never been to the front.

Surprisingly many contemporary works are about war, even if they deal only with its indirect impact on people. From this point of view it is very strange that in Europe there’s a generation growing up that doesn’t know much about WWII. There are also those who believe that Holocaust is a myth. Maybe they don’t teach much history in schools anymore, for it’s not essential for what is considered essential – the economic growth. Who cares about the past anyway?

In my opinion the best insight into the World Wars’ effect on Europeans is Wisława Szymborska’s poem from the year 1945:

We used to know the world inside out:

It was so small that it fitted into two clenched fists,

So easy, that it could be described with a smile,

As ordinary as the echo of old truths in a prayer.

History did not greet us with a victorious fanfare:

It poured dirty sand into our eyes.

Before us there were roads, distant and blind,

Poisoned wells, bitter bread.

Our war loot was information about the world:

It is so big that it fits into two clenched fists,

So difficult that it can be described with a smile,

As strange as the echo of old truths in a prayer.

How wisely and sensibly Szymborska writes about history! About the evilness, cruelness, stupidity, and terrible, unforgivable mistakes of us humans.

(Poem is from this site.)

Steve McCurry Salon taidemuseossa – To see the world: Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum

Vierailin kolmisen viikkoa sitten Salossa, jonne ehtii vielä erinomaisen hyvin katsomaan Steve McCurryn retrospektiiviä. Salon taidemuseon veturitalli tarjoaa sopivat puitteet McCurryn valokuville. Näyttelyn vedokset olisivat mielestäni voineet olla vielä suurempia, mutta kyllä kuvat pienempinäkin avaavat näkymiä maailman ihmeellisyyksiin.

McCurryn valokuvien kohdalla kuluneimmatkin kliseet saavat uusia merkityksiä. Suhtaudun epäileväisesti sanontaan “Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mutta näyttelyn kohdalla se pitää paikkansa. Samoin väite “Asiat eivät ole mustavalkoisia” saa konkreettisen muodon McCurryn kuvissa. Paitsi että kuvat pursuavat värejä, ne näyttävät maailman ja ihmisten kauneuden ja kauheuden; sen mitä runoilija Wislawa Szymborska kuvaa runossaan Esi-isiemme lyhyt elämä (1986): “[k]un paha juhlii, hyvä menee piiloon; / kun hyvä tulee esiin, paha vaanii piilossa. / Kumpaakaan ei voi voittaa / eikä siirtää niin etäälle etteivät ne voisi palata. / Siksi jos on ilo sen liepeessä pesii pelko, jos on epätoivo, on myös toivonkipinä.”

McCurryn on kuvajournalisti, mutta on selvää, että raja journalismin ja taiteen välillä on hänen tapauksessaan epätarkka, ja hyvä niin. Kuvat ovat dokumentaarisia ja informatiivisia, mutta sommittelultaan niin viimeisteltyjä ja sisällöltään niin syvällisiä, että niiden tulkitseminen ja arvottaminen pelkästään journalistisin kriteerein olisi liian kapeaa.

Kuvat vetoavat katsojan kaikkiin aisteihin. Katsoessa voi kuulla kaupunkien äänet, maaseudun ja aavikoiden hiljaisuuden, tuntea ja haistaa sateen kosteuden, aistia lämpötilan. Kun katsoo kuvaa intialaisista naisista, jotka suojautuvat hiekkamyrskyltä, voi tuntea hiekanjyvät silmissään, suussaan ja ihollaan.

McCurryn kuvat vangitsevat sattumanvaraisia, eläviä tilanteita: On appelsiinikauppias myymässä hedelmiään romuttuneen auton pelliltä. On tekohampaita askarteleva hammaslääkäri. On monsuunin yllättämä räätäli, joka vaeltaa veden poikki vain pää ja ruosteinen ompelukone veden pinnalla. On kameli ja isoisä, joka selittää lapsenlapselleen jotain tärkeää. On kashmirilainen kukkakauppias kukkaveneessään ylittämässä sinistä vettä. On riisinviljelijöitä, lapsia, vanhuksia, kohti katsovia silmiä, partoja, leikkiä, iloa, epätoivoa ja hiljaisia, vaipuneita hetkiä.

McCurry kuvaa usein sitä, mikä meidän silmissämme on eksoottista. Kuvat eivät kuitenkaan ole eksotistisia: ketään ei holhota, kenenkään kurjuutta ei romantisoida. Tämä on tärkeää, sillä kamera tulee niin lähelle kuvattavien usein varsin raskasta elämää, että kysymyksiltä kuvaajan etiikasta ei voi välttyä.

Mielestäni McCurryn ovat rehellisiä ja lähestyvät kohdettaan heidän tasoltaan. Ihmiset tuntuvat valokuvien subjekteilta, eivät objekteilta. Siltikään ei voi välttyä pohtimasta, onko joku kuvattavista kenties ajatellut, että voisi saada ongelmilleen ratkaisuja suostumalla kuvaan. Mietin myös kaikken raskaimpien kuvien kohdalla (vaikkei aivan kaikken raskaimpia näyttelyssä olekaan), mitä sellaista McCurry on kenties nähnyt, jota hän ei ole halunnut tai kyennyt dokumentoimaan. Kevin Carter – McCurryn lailla arvostettu kuvajournalisti – surmasi itsensä vuonna 1994, 34-vuotiaana. Yksi syistä oli itsemurhakirjeen mukaan hänen kyvyttömyytensä unohtaa näkemiään kauheuksia.

Monissa näyttelyn kuvissa on surullista huumoria ja murheellista ironiaa: Nuristanista (“valon maa”) kotoisin oleva poika on valkea kuin haamu, tiibetiläisellä kengänkiillottajapojalla on päässään räikeä Chicago Bulls -lippalakki ja likaisella paimentolaislapsella rähjäinen pupuhattu.

McCurry kuvaa usein lapsia – leikeissään tai työssä. Lapsikuvissa ovat näyttelyn ahdistavimmat otokset. Kuva libanonilaislapsista leikkimässä hylätyllä ilmatorjuntatykillä aiheuttaa väristyksiä ja muotokuva ikivanhalta näyttävästä afganistanilaisesta lapsisotilaasta tunteita, joita on mahdotonta määritellä.

Onneksi näyttelyssä on myös kuvia tyytyväisyydestä, hymyistä ja rauhasta. Jotta muistaisimme, etteivät asiat ole mustavalkoisia.

Steve McCurryn kuvat nähtyään on kuin olisi juuri nähnyt koko maailman.

-

Steve McCurry Salon taidemuseossa 2.5. saakka. Jos et pääse näyttelyyn, käy katsomassa kuvia McCurryn kotisivuilta www.stevemccurry.com. Oheiset kuvat McCurryn blogista stevemccurry.wordpress.com.

I visited Salo three weeks ago to see Steve McCurry’s retrospective. There’s still plenty of time to see the exhibition in Salo Art Museum’s Veturitalli (roundhouse) that has an eligible ambience for McCurry’s photographs. I would have wanted to see the photos in even larger prints, but the smaller ones open also outlooks to the marvels and strangenesses of this world.

With McCurry even the most worn out clichés get new meanings. I question the saying “A picture tells more than a thousand words”, but it’s seems to be true in this exhibition. Also the claim “Things are not black and white” is concretized in McCurrys photos. The pictures with their extruding colours show the world’s and humans’ beauty and horror. They depict what the Polish poet Wislawa Szymborska wrote in her poem The Short Life of Our Forefathers (1986): “[w]hen evil feasts, good hides; / when good comes out, evil lurks on the lam. / Neither can be conquered / nor be moved so far that they couldn’t return. / Therefore if there’s joy there’s fear nearby, / if there’s despair, there’s also spark of hope.” (Translation by sh.)

McCurry is a photojournalist, but it’s clear that the line between journalism and art is vague in his works, and that’s good in my opinion. The photos are documentary and informative, but their composition is so finished and their content is so deep that it would be too narrow to interpret and value them only in terms of journalistic criteria.

The photographs invoke all senses. One can hear the sounds of cities and the silence of countryside and deserts, feel and smell the rain, sense the temperature. When looking at the photo of Indian women sheltering from dust storm, I could feel the grains of sand in my eyes, mouth and skin.

McCurry’s photos capture casual and vivid situations: There’s a orange seller selling his fruit off a car wreck. There’s a dentist making dentures. There’s a tailor caught by monsoon, wading with only his head and a rusty sewing machine on top of the water. There is a camel and an old man telling something important to his grandchild. There’s a Kashmiri florist with his flower boat crossing the blue water. There are rice farmers, children, old people, eyes looking straight on to you, beards, play, happiness, despair and moments, quiet and lapsed.

McCurry often photographs what seems to us exotic. Still there’s no exotism in the photos: no-one’s patronized, no-ones misery is romanticized. This is important, because the camera comes so close to the often harsh life of the people being portrayed, that the questions of the photographers ethics are unavoidable.

I think McCurry’s pictures are honest as they approach their objects from their level – they are in fact the subjects of the images. I still can’t help wondering, if maybe some of the people in pictures have thought they will get some of their problems solved by agreeing to be photographed. I also pondered looking at some severe pictures (although the exhibition doesn’t contain the severest ones), what McCurry might have seen, that he couldn’t have shot or hasn’t wanted to document. Kevin Carter – a distinguished photojournalist like McCurry – took his own life in 1994, at the age of 34. According to his suicide note one of the reasons was that he couldn’t forget the horrors he’d seen.

Many of the photos in McCurry retrospective are filled with sad humour and brooding irony: a boy from Nuristan (“the land of light”) is pale as a ghost, a Tibetian shoeshine boy is wearing a glaring Chicago Bulls cap and a soiled nomad child has a ragged bunny hat.

McCurry often shoots children – at play of at work. The most agonizing photos are in this category. The picture of Libanese children playing abound abandoned anti-aircraft gun is chilling, and the photo of Afghan child soldier that looks too old evokes feelings that are impossible to define.

Fortunately there are also photographs of smiles, complacency and peace. For us to remember, that things are not black and white.

After seeing the retrospective it feels like you’ve just seen the whole world.

-

Steve McCurry retrospective at Salo Art Museum until May 2nd. If you are not able to visit Salo, you can see the photos at McCurry’s website www.stevemccurry.com.

Kadonnut kalenteri & Kritiikkiportti & George

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tänään Steve McCurryn Salon-näyttelystä, jossa vierailin viime viikonloppuna. Kävikin niin, että hukkasin kalenterini.

Miksi minä? Ei käy kirjoittaminen, koska näyttelystä tekemäni muistiinpanot on, kuten muukin elämäni kulku, kirjattu kalenteriin. Otan vastaan lohdutuksia ja vertaistukea muilta universumin uhreilta.

Sillä välin kuin etsin, voitte käydä lukemassa muita kritiikkejä. McCurrysta ei kukaan ole vielä kirjoittanut, mutta näppärältä Kritiikkiportti-sivustolta löytyy ilmaiseksi kaikki kulttuurin alaan liittyvät arvostelut mm. seuraavista lehdistä:

Ja jotta muistaisimme elämän kauneuden menetystenkin keskellä, on syytä katsoa, kun aurinko hoitaa talven vaurioittamaa kaupunkia. Samalla voi kuunnella aivan liian aliarvostetun beatlen, George Harrisonin, kappaletta Here Comes the Sun.

Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right

Little darling, it’s been a long cold lonely winter
Little darling, it feels like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Little darling, the smiles returning to the faces
Little darling, it seems like years since it’s been here
Here comes the sun, here comes the sun
and I say it’s all right

Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…
Sun, sun, sun, here it comes…

Little darling, I feel that ice is slowly melting
Little darling, it seems like years since it’s been clear
Here comes the sun, here comes the sun,
and I say it’s all right
It’s all right

www.kritiikkiportti.fi

-

Today I ment to write about Steve McCurry’s retrospective in Salo, but I lost my calendar.

Why me? I cannot write or do anything else, for all my notes and the course of my humble life is filed there. I accept consolation and peer support from other victims of the universe.

While I keep searching, you can read something else. No-one has wrote about McCurry yet, but the nifty Kritiikkiportti site offers for free other art, movie and literature reviews for Finnish speaking readers. There you can find review archives of many Finnish newspapers (see the list above).

And to remember life’s beauty also in the moment of loss, one should look how the sun takes care of the city damaged by the winter. At the same time one can listen to Here Comes the Sun by the most underrated Beatle, George Harrison.