En seuraa enkä kuuntele nykyistä pop-musiikkia oikeastaan yhtään, mutta satuin törmäämään Lana Del Reyhin. Hänessä viehättävät filmitähtimäiset maneerit, ikonisella (fiftari)rock-kuvastolla flirttailu, flirttailu ja tuhman tytön ääni, jonka vuoksi minusta on kerrankin aivan samantekevää, että tämän coolia taiteilijanimeä myöten laskelmoidun paketin ovat huolellisesti räätälöineet pahat, pahat tuottajasedät ja taitavat plastiikkakirurgit. Lankesin.

Kappaleen varsinainen musiikkivideo on suttuinen americana-kollaasi, jossa on riittävästi huulten mutristelua.

Kirjoitin Mustekalan uuteen Dokumentti ja totuus -numeroon artikkelin faktan ja fiktion suhteesta iranilaisessa nykyelokuvassa. Käy lukemassa täällä. Numeron ovat toimittaneet Saara Hacklin ja Marko Gylén, ja se on monellakin tavalla ajankohtainen.

Tähän tulee muutaman viikon kuluessa suomennos chileläis-espanjalaisen kirjailija Roberto Bolañon Ensimmäisestä infrarealistisesta manifestista vuodelta 1976. Infrarealismi oli Bolañon perustama runouskoulukunta, josta hän kertoo eräässä haastattelussa näin:

“Infrarealismi oli eräänlaista meksikolaista dadaa. Yhdessä vaiheessa liikkeessä oli mukana monia ihmisiä, ei vain runoilijoita, vaan myös maalareita ja erityisesti vetelehtijöitä ja hengailijoita, jotka pitivät itseään infrarealisteina. Oikeastaan siinä oli ​​vain kaksi jäsentä, Mario Santiago ja minä. Matkustimme Eurooppaan vuonna 1977. Eräänä yönä Rosellónissa, Ranskassa, Port Vendresin rautatieasemalla (joka on hyvin lähellä Perpignania), kärsittyämme muutamista tuhoisista seikkailuista, päätimme, että liike sellaisenaan oli tullut tiensä päähän.”

Sittemmin Bolaño ryhtyi romaanikirjailijaksi ja kirjoitti muun muassa sellaisen mestariteoksen kuin Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes, 1998). Siitäkin lisää myöhemmin.

Alkuperäistä manifestia voi ihmetellä täällä ja englanninnosta täällä.

(Kuva osoitteesta www.globalgraphica.com/2010/01/12/roberto-bolano/)

Pakomatkasta kerrotaan Särön blogissa. Uusi Särö-lehti, ihana paperinen järkäle, on muuten saatavilla Akateemisesta kirjakaupasta. Siinä on kolumni, joka kertoo isästäni. On siinä myös isoja peniksiä ja muuta suomalaista.

Michaël Borremans: One

Aikomukseni oli kirjoittaa Eating the Beard -näyttelystä kritiikki. Huomasin kuitenkin, etten osaa sanoa siitä mitään, mitä ei olisi jo sanomalehdissäkin kirjoitettu. Paitsi miltä joitain teoksia katsoessa tuntuu. Kirjoitin sitten siitä.

20 x Eating the Beard löytyy Mustekalasta. Näyttely Taidehallissa 9. lokakuuta asti.

Jäävuorten kieltä on ollut kesälomalla ja jatkaa hiljaiseloaan toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Jatkossa tekstejäni voi lukea ainakin Särö-lehden blogista (nyt siellä on Runoilijan huoneentaulu), Särö-lehdestä itsessään (jonka lähiaikoina ilmestyvässä tuplanumerossa debytoin kolumnistina) sekä Mustekalasta.

Suosittelen syystunnelmointiin Hannes Heikuran uskomattoman upeaa Dark Zone -näyttelyä Tennispalatsin taidemuseossa. Siellä on kaunista ja murheellista yksinäisyyttä 4. syyskuuta saakka. Ja jos sellainen itkettää, “pilvet, kun väistyy taivahalla taas eestä auringon, kuivaa mun kyyneleeni varmaan”. Niin se saapuu, elokuun yö.

Jäävuorten kieltä takes a brake. I hope you enjoy the autumn. I recommend visiting Hannes Heikura’s Dark Zone exhibition in Art Museum Tennis Palace. There’s beautifully sad loneliness in his photos. The exhibition is open until 4th of September.

Photos by Hannes Heikura.

Olen toimittanut kuluneen kevään aikana Mustekalan uutta Myytti-teemanumeroa. Nyt se on valmis.

Numeron tekstit lähestyvät myyttiä eri näkökulmista – kattaus on varsin maittava: Marko Gylén pohtii artikkelissaan, mitä Narkissos ja Ekho -myytti oikeastaan merkitsee. Pirkko Holmberg kirjoittaa älyllä ja tunteella uusateismista. Hanna Mäkelä tulkitsee Mel Gibsonin Apocalypto-elokuvaa antropologisena trillerinä. Matti Kangaskoski kirjoittaa siitä, miksi Laura-nimisten naisten kanssa kannattaa olla varuillaan. Johanna Wahlbeck esittelee postjungilaisen menetelmän nykykuvataiteen analysoimiseen, ja Merja Merras puolestaan kertoo, miten ikoneja tulkitaan. Lopuksi Anni Venäläinen vetää yhteen keväällä kuumana käynyttä museopedagogiikkakeskustelua. Ai niin! Oma tekstini siellä jossain käsittelee Winter’s Bone -elokuvan myyttistä tarinarakennetta.

Opiksi ja sivistykseksi.

(Mustekala.info on ei-kaupallinen, riippumaton, vapaaseen kansalaistoimintaan perustuva taiteen keskustelufoorumi.)

Olen puhunut.

There’s too much cynicism in the world and too many irony-loving people in Helsinki. (You can never be sure of the people you know / When they don’t want to show you their sadness.) Thus I declare: I am a romantic. Bring me beauty, love, and puppies howling with the moon! Thank the universe for Kath Bloom!

I have spoken.