Mustekalan uusi numero

Mustekala on tiukkana. Uusi numero käsittelee taidetta ja taloutta. Aihe on nyt ajankohtainen, kun taiteen tukemiseen, taiteilijoiden toimintaedellytyksiin ja toimeentuloon liittyviä poliittisia päätöksiä on valmisteilla. Lue, mitä Mustekalan asiantuntijoilla on sanottavana ja sivisty. Numerossa käsitellään myös feminististä avantgardea. Mustekala esittelee ensimmäisenä Suomessa itävaltalaistaiteilija Birgit Jürgenssenin.

Pahoitteluni, etten ole viime aikoina juuri postaillut: koulun alku on ollut kovin kiireistä aikaa. Lupaan korjata asian lähiviikkoina. Pysy siis taajuudella!

I am an editor in a culture magazine called Mustekala (Octopus). Mustekala is published only on the Internet but it is – if I may say – one of the best journals in Finnish about art, criticism, politics and research. Now our new number is out and it features two articles in English: Natascha Gruber’s introduction to a feminist avant-garde artist called Birgit Jürgenssen and Irmeli Hautamäki’s comment on Donna: Avantguardia Feminista Negli Anni 70 exhibition in Rome. Hautamäki writes about feminist avant-garde and contemporary photography.

Anthony McCallin ihmeellinen valo – Anthony McCall’s miraculous light

You and I, Horizontal, 2005. Photo by Blaise Adilon.

Stockiksen vitiitistäni on jo vähän aikaa, mutta en saa Moderna Museetissa näkemiäni Anthony McCallin valoinstallaatioita mielestäni. Teoksia oli museossa esillä kaksi: Doubling Back (2003) ja You and I, Horizontal (2005), josta on kuva ohessa. Sinänsä kelpo valokuva ei tee oikeutta installaatiolle, joka on aivan ihmeellinen.

Teokset rakentuvat videoprojektorilla heijastetusta valosta, joka seinään osuessaan synnyttää valkoisia viivoja, jotka hiljalleen liikkuvat muodostaen erilaisia kuvioita. Viivat erkanevat, yhdistyvät ja luovat symbolisia muotoja: ainakin rengasmuoto ja kalaa muistuttava kuvio liittävät arkkityyppisyydessään teokset syntymän, kehityksen ja elämän kiertokulun aihepiireihin.

Hypnoottinen kokemus ei synny kuitenkaan kuvista, vaan valon olemuksesta. Valonsäteet muodostavat kiiloja, jotka ovat niin tarkkarajaisia ja voimakkaita, että valo muuttuu ikään kuin kiinteäksi aineeksi, materiaksi. En tuntunut olevan ainoa näyttelyvieras — joka astuttuaan haparoiden pimeään huoneeseen — koki välttämättömäksi kokeilla kädellä, onko projektorista syöksyvä valo todella vain valoa vai jotain fyysisesti kosketeltavaa.

En ole kovinkaan kaksinen filosofi, mutta yritän: Jos valo voi olla materiaa, silloinhan ilmakin voi olla materiaa ja silloin ei-mikäänkin on materiaa. Ja jos kaikki on materiaa, myös ei-mikään, mitään eroja ei ole ja kaikki on samaa.

-

There’s been some time since my visit in Stockholm, but I can’t get Anthony McCall’s solid light installations from my mind. The works I saw at Moderna Museet were Doubling Back (2003) and You and I, Horizontal (2005). There’s a photo of the latter above. The photo, as fine as it is, doesn’t do any right to the truly miraculous piece of work.

The works are constructed of light produced by a cinema projector. When beams of light hit the wall they create lines which slowly move forming different shapes. The lines diverge, merge and thus generate symbolical, archetypal images: the circle and the fish-like figure associate the works with themes like birth, evolution and the circle of life.

The hypnotic experience is not derived from the images though, but from the essence of the light. The beams create wedges that are so definite and bright, that the light seems like solid material, or matter. I believe I wasn’t the only one who — after entering the dark room with groping steps — thought it was necessary to try with hand whether the light rushing from the projector was really just light and not something tangible.

I’m not much of a philosopher but I’ll try: If light can be matter, then anything (like the air) can be matter, and then nothingness can be matter too. And if everything is matter, also nothingness, there are no differences and everything is the same.

http://www.anthonymccall.com/

Steve McCurryn näyttely Suomeen!!! – Steve McCurry exhibition to Finland!!!

Pakko oli käyttää kolmea huutomerkkiä!!! Salon taidemuseossa on nimittäin 13.2.–2.5.2010 Steve McCurryn retrospektiivinen näyttely. On ehkä maailman paras valokuvaaja. Tsekkaa, jos et usko: http://www.stevemccurry.com 

Joutuu menemään Saloon sitten.

-

I just had to use three exclamation marks!!! You see, Salo Art Museum presents Steve McCurry’s retrospective from February 13th to May 2nd in 2010. Maybe the best photographer in the world. Don’t take my word for it: http://www.stevemccurry.com

Gotta go to Salo then.

Christmas greetings from John Lennon, Charles Dickens & leethal59

John Lennonin ja Yoko Onon vuonna 1971 äänitetty Vietnamin sodan vastainen (protesti)laulu Happy Xmas (War is Over) on yhä varsin ajankohtainen.

Musiikkivideon alussa ja oheisessa kuvassa näkyvä banneri oli osa taiteilijapariskunnan vuonna 1969 järjestämää kampanjaa, jossa he ostivat eri kaupungeista mainostilaa sodanvastaiselle julistukselleen.

Musiikkivideon muu kuvamateriaali on täydellisesti ristiriidassa sanoitusten kanssa. Kokonaisuus on epäreilu, sillä se tarjoaa katsojalle vain kaksi positiota: empaattinen katsoja järkyttyy ja ahdistuu; kyyninen tiedostaa, että hänen tunteitaan manipuloidaan ja ehkä torjuu teoksen viestin. Tai voi manipulaation toki tunnistaa ja silti järkyttyä. Vaikka olen usein aika kyyninen, minun on vaikeaa katsoa videon kauheita ja murheellisia kuvia liikuttumatta.

Liikuttava on myös kirjailija Charles Dickensin (1812–1870) käsitys joulusta: ”I have always thought of Christmas time, when it has come round, as a good time; a kind, forgiving, charitable time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, and to think of people below them as if they really were fellow passengers to the grave, and not another race of creatures bound on other journeys.”

Nimimerkki “leethal59″ kommentoi Happy Xmas -videota YouTubessa tänään toteamalla: ”Unfortunately humans are fucking evil.”

Kumpaa uskoa, häntä vai Lennonia ja Dickensiä ja toivon sanomaa? Haluaisin ajatella, että jälkimmäistä.

Silti: John Lennon kuoli 29 vuotta sitten joulukuun 8. päivänä sen jälkeen, kun hänen selkäänsä oli ammuttu neljä luotia.

-

The anti-Vietnam War (protest) song Happy Xmas (War is Over) by John Lennon and Yoko Ono was recorded in 1971, but is still very current.

The banner in the beginning of the music video and in the picture above was part of a campaign the artist couple arranged in 1969. They bought advertising space in many cities for their anti-war declaration.

The rest of the footage on the video contradicts completely with the lyrics of the song. The ensemble is unfair, for it offers the viewer only two positions: the empathetic viewer gets upset and becomes distressed; the cynical viewer recognizes that his / her feelings are being manipulated and perhaps rejects the message. Or one can recognize the manipulation and still be shocked. I’m often quite cynical, but for me it is really difficult to look at those images without being affected by the horrors and the sadness.

Affective is also Charles Dickens’s perception of Christmas: “I have always thought of Christmas time, when it has come round, as a good time; a kind, forgiving, charitable time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, and to think of people below them as if they really were fellow passengers to the grave, and not another race of creatures bound on other journeys.”

Alias ”leethal59″ commented on Happy Xmas -video on YouTube today by saying: “Unfortunately humans are fucking evil.”

Should we believe him, or Lennon and Dickens and their hopeful message? I’d like to believe the latter.

Yet: John Lennon died 29 years ago on December 8th after being shot four times in the back.

Olli Hopia: Kaamosnaurua – Laughter in the Darkness by Olli Hopia

Hopian karnevalistinen näyttely tarjoaa, mitä lupaakin eli “Maailmanlopun kynnyksellä sätkivien ihmisten naurua”. Näyttelyssä on puuveistoksia ja -reliefejä, jotka enteilevät yhtä aikaa kaiken loppua ja uuden alkua. Tästähän karnevalismissa on kyse: naurusta, joka samanaikaisesti tuhoaa ja luo uutta. Teosten groteskit hahmot ovat karmeita ja pelottavia, mutta samalla sympaattisia ja hauskoja.

Veistosten orgaaniset muodot ja taitavasti rakennettu moniulotteisuus tarjoavat katsojalle paljon katsottavaa, yllätyksiä ja riemastuttavia yksityiskohtia. Teokset yhdistelevät erilaisia, toisilleen vastakkaisia elementtejä. Kontrasteja luo esimerkiksi materiaalien käyttö: orgaaniseen puuhun on valutettu keinotekoista akryylimassaa, joka luo ällöttävällä tavalla kiehtovan efektin. Katsojan olo on kuin lapsella, joka haluaa työntää sormensa limaan.

Teosten ambivalenssi syntyy myös niiden suhteessa aikaan. Veistoksissa ja reliefeissä on jotain hyvin primitiivistä – alkuperäiskansojen taidetta muistuttavia muotoja ja luonnollisia värejä. Silti niissä on viittauksia populaarikulttuuriin ja tulevaisuusvisioihin. Talven haamu ja mielialat -teoksen lasisilmäinen hahmo muistuttaa scifielokuvien humanoidia; Sokea Lucifer -reliefin paholainen on vähän sarjakuvamainen, onneton ressukka. Omakuva nro. 3 viittaa Edvard Munchin Huutoon. Huudon värimaailmaa ja tunnelmaa lähestyvät jotkin muutkin teokset, vaikkakin niiden välittämä eksistentialismi on itseironisempaa. Esimerkiksi apokalyptisellä nimellä varustettu 2045 erämaa ottaa vallan on aiheestaan huolimatta varsin helposti lähestyttävä teos.

Kaamosnaurua-näyttelyn teokset ovat samanaikaisesti humoristisia ja vakavia. Ne ilahduttavat ja hauskuttavat, mutta tarjoavat myös viisaita näkökulmia nykykulttuuriin. Hopian taiteessa katsotaan taaksepäin: aikaan ennen tieteellistä maailmankuvaa, jonnekin primitiiviseen. Paradoksaalisesti teokset saavat kuitenkin katsomaan eteenpäin – kulutuskulttuurin pökerryttämän, luontoa raiskaavan ja sivistymättömän kulttuurin tuolle puolen, jossa meitä halutessamme voisi odottaa toisenlainen elämäntapa.

Kaamosnaurua Viiskulman Galleria Huudossa 9.12.-27.12.2009. Älä unohda Hopian näyttelyä Malmitalon galleriassa, käy siellä 12.12. mennessä!

-

Hopia’s carnivalistic exhibition gives what it promises: “Laughter by humans floundering at the threshold of the apocalypse.” The exhibition consists of wooden sculptures and reliefs that foreshadow both the end and new beginning. This is what carnivalism is about: laughter, that simultaneously destroys and creates. The creepy and grotesque figures in the pieces of art are frightening but also sympathetic and funny.

Organic shapes and skillfully structured multidimensionality of the artwork offer the viewer a lot to look at. There are many surprises and delightful details. The pieces combine different conflicting elements. For example, there is a contrast in the use of materials: artificial acrylic pulp has been trickled over organic wood. The effect is very captivating – in a disgusting way. One feel’s like a child who wants to stick a finger to slime.

The ambivalence of the pieces originates also in their relationship to time. There is something very primitive about the sculptures and reliefs. Their shapes remind of the art of aboriginal people, and their colour palette is natural. Still there are allusions to popular culture and visions of future. The glass-eyed figure in the piece Winter’s Ghost and Moods resembles humanoids in science fiction movies; the devil in Blind Lucifer is a cartoon-like, unfortunate wretch. Self-potrait no. 3 alludes to The Scream by Edvard Munch. There are also some reliefs that come close to colours and atmosphere of The Scream although their existentialism is more self-ironic. 2045 the Desert Takes Over for example, is quite easy to approach and comprehend albeit its apocalyptic name and subject.

The artwork in Laughter in the Darkness is at the same time humorous and serious. It pleases and amuses but also offers wise perspectives into contemporary culture. Hopia’s art looks backwards – to the time before scientific worldview, to somewhere primitive. Paradoxically it makes us look forth – beyond this dazed, barbaric, nature raping culture of consumption – where another kind of lifestyle could await us if we wanted to.

(Translations of quotation and names by sh.)

Laughter in the Darkness at Huuto Gallery at Viiskulma from December 9th to 27th. Also remember Hopia’s other exhibition at Malmitalo Gallery!

http://www.galleriahuuto.net/

Dalí Dalí med Francesco Vezzoli

Helsingissä on Pablo Picasso, Tukholmassa Salvador Dalí. Dalí Dalí med Francesco Vezzoli -näyttely Moderna Museetissa esittelee monipuolisesti surrealistin ihmeellisiä töitä.

Yksi jännittävimmistä näyttelyn teoksista on The Enigma of Wilhelm Tell (1933). Maalaus mukailee kertomusta taitavasta jousiampujasta, Wilhelm Tellistä, joka joutui ampumaan omenan poikansa pään päältä. Sen sijaan, että kuvan varsin paljon Leniniä muistuttavalla hahmolla olisi päänsä päällä omena, hänen muodottamaksi venytetyllä, oksanhaaran varassa lepäävällä pakarallaan on raakaa lihaa. Dalín itsensä mukaan maalaus kuvaa hänen omaa isäänsä. 1967 SVT:lle antamassaan haastattelussa hän selittää maalausta: “I hope everything is perfectly clear but if it’s too clear you can call me and I will try to make it more obscure.”

Dalí-näyttely esittelee taiteilijan laajaa tuotantoa maalauksineen, veistoksineen, vanhoine näyttelykatalogeineen, sanomalehtineen ja design-esineineen. Paljon tilaa annetaan vuoden New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttelyn Venuksen uni -paviljongin esittelylle.

Näyttelyn esillepano on hauska ja yllättäväkin. Museovieras astuu ensin tilaan, jossa on perinteisellä tavalla ripustettuja töitä. Salissa on kolme ovea, joista vain osa aukeaa ja joiden kautta katsoja pääsee – jos pääsee – Dalí-maailmaan astelemaan liilalle kokolattiamatolle. Tässä mielessä näyttely eroaa Ateneumin Picasso-näyttelystä, jonka esillepano on kovin rutiininomainen.

Samassa näyttelyssä on myös italialaisen nykytaiteilijan Francesco Vezzolin potretteja, jotka kuvaavat kuuluisia henkilöitä. Vezzoli ironisoi teoksissaan tähtikultteja muokkaamalla ikonisia valokuvia muun muassa Anita Ekbergistä ja Mae Westistä. Usein kuvassa olevat hymyilevät tähtöset on pantu itkemään glitteriä. Kuvien joukossa on myös omakuvia, jotka Vezzoli on toteuttanut elokuvajulisteiden konventioita parodioimalla.

Nähtävillä on myös nerokas parodiadokumentti, “A True Hollywood Story”, taiteilijasta itsestään. “Dokumentti” taiteilijan työstä, hulluudesta ja kuolemasta on viimeisen päälle oikeaoppinen: nähdään puhuvia päitä, itkeviä omaisia, valokuvia lapsuudesta; kuullaan matalaäänisen mieskertojan dramaattisia painotuksia.

Vezzolin työt rinnastuvat kiinnostavalla tavalla Dalín teoksiin. Ne ikään kuin keskustelevat Dalín tuotannon populaarien aspektien kanssa. Lisäksi ne kommentoivat Dalín tähtikulttia, jota hän tosin itsekin omissa töissään ironisoi. Tästä esimerkkinä näyttelyssä on muun muassa Dali News -sanomalehti vuodelta 1945, jossa on riemastuttava artikkeli “The Psychoanalytic Analysis of the Mustaches of Salvador Dalí”.

Median ja taiteilijan itsensä luomaa kuva Dalísta on mahdotonta erottaa hänen teoksistaan. Moderna Museetin näyttely tuo tämän problematiikan esiin, toisin kuin Ateneumin Picasso-suurnäyttely, joka ei mitenkään pyri taiteilijamyytin purkamiseen.

Näyttely on avoinna 17. tammikuuta 2010 saakka.

-

Pablo Picasso is indeed in Helsinki, but in Stockholm they have Salvador Dalí. The versatile Dalí Dalí med Francesco Vezzoli exhibition in Moderna Museet presents surrealist’s wondrous artwork.

One of the most exciting pieces in the exhibition is The Enigma of Wilhelm Tell (1933). The painting is an adaptation of the story of a skillful archer who is forced to shoot an apple that’s been placed on his son’s head. But the Lenin-like character in the painting doesn’t have an apple on his head. Instead there is raw meat on his deformed buttock that has been stretched over a wooden crotch. According to Dalí, the painting depicts his own father. In an interview Dalí gave for Swedish television in 1967 he talked about the painting and said:  “I hope everything is perfectly clear but if it’s too clear you can call me and I will try to make it more obscure.”

Dalí Dalí introduces artist’s vast production of paintings, sculptures, exhibition catalogues, newspapers and design objects. Lot of space has been given to the introduction of the Dream of Venus pavilion that was in the 1939 New York World Fair.

The presentation of the exhibition is fun and surprising. First the guest enters a hall that introduces artwork in a traditional museum setting. In the hall there are three doors but only some of them can be opened. Through the right door the viewer gets into a Dalí world to walk on a purple carpet. The exhibition differs in this way from the Picasso presentation in Ateneum which is quite routine.

In Dalí Dalí exhibition there are also works by Italian contemporary artist Francesco Vezzoli. He ironizes star cults in his portraits of celebrities. There are portraits of for example Anita Ekberg and Mae West. Very often the smiling stars of the original pictures are made to weep glitter. There are also self portraits that parody movie posters.

In an ingenious short movie “A True Hollywood Story” Vezzoli’s life has been turned into a parody documentary of an artist, his madness and death. It’s been executed in almost orthodox way: there are the compulsory talking heads, crying family members, childhood photographs and a narrator talking in a low voice and dramatic emphases.

Vezzoli’s works create an interesting comparison with Dalí’s pieces. There is a dialogue between the portraits and the popular aspects of Dalí’s production. In a way Vezzoli’s works comment on Dalí’s star cult which also Dalí himself ironizes in his pieces. In the exhibition there is for example a Dalí News newspaper from the year 1945 that has a comical article called “The Psychoanalytic Analysis of the Mustaches of Salvador Dalí”.

Dalí’s production is impossible to separate from the picture the media and Dalí himself have given of him. Moderna Museet adduces this problem, unlike the Picasso exhibition in Ateneum that doesn’t in any way deconstruct the myth of the artist.

Dalí Dalí med Francesco Vezzoli until 17th of January 2010.

-

http://www.modernamuseet.se/

Picasso Ateneumissa – Picasso at Ateneum Art Museum

Vihdoinkin pääsin katsomaan Picassoa Ateneumiin! En ole toisaalta kovasti kiirehtinytkään, sillä olen nähnyt monet näyttelyn töistä jo aiemmin Pariisin Picasso-museossa, josta ne ovat kotoisin. Näyttely oli mielestäni monipuolinen ja kiinnostava, vaikkakaan kokoelman teokset eivät sisällä lempi-Picassojani, esimerkiksi Las Meniñas -maalauksia. Espanjaan matkaaville suosittelenkin ehdottomasti Museu Picasso de Barcelonaa, joka on kaikista näkemistäni taidemuseoista suosikkilistallani kakkosena. Ykkösenä on samassa kaupungissa sijaitseva Fundació Joan Miró, jossa koin Stendhalin syndroomaan sopivia oireita. Mutta siitä joskus toiste.

Picassosta on tänä syksynä kirjoitettu ja puhuttu Suomessa niin paljon, että kommentoin näyttelyä vain lyhyesti. Näyttelyn kronologinen ripustus oli ihan toimiva, mutta itse olisin ehkä pitänyt enemmän temaattisesta lähestymistavasta. Tämähän olisi Picasson tapauksessa ehkä helppo toteuttaakin, sillä hänen töissään on niin paljon toistuvia aiheita ja motiiveja. Näinkin katsottuna monet töistä olivat todella sykähdyttäviä, ja jälleen kerran myyttiseltä olennolta vaikuttavan Picasson tuotteliaisuus ja monipuolisuus hämmästyttivät.

Näyttelystä jäi parhaiten mieleeni Akrobaatin (1930) ohella yllä oleva Korean verilöyly -niminen maalaus vuodelta 1951. Teoksen panssareihin ja haarniskoihin puetut, kasvottomat sotilaat tuntuvat todella uhkaavilta, ja teos herättää minussa samanlaista ahdistusta ja levottomuutta kuin Madridin Reina Sofiassa näkemäni Guernica (1937), vaikkakin sen sommittelu ja tyyli on aivan erilainen. Wikipedian opastuksella selvisi, että maalaus viittaa Goyan Toukokuun kolmas, 1808 -teokseen (1814).

Tällaista tietoa maalausten intertekstuaalisista kytköksistä olisin ehkä kaivannut näyttelyn infoteksteihin enemmän. Katsojien tietämystä ei tietenkään pidä aliarvioida, mutta uskon myös, että moni olisi halunnut vaikkapa opasteisiin valokuvia niistä teoksista, joihin teosten tiedoissa viitattiin. Esimerkiksi näyttelyn sommitelmat Avignonin naisiin olisivat saattaneet kaivata kontekstikseen kuvan lopullisesta maalauksesta. En usko, että tällainen museopedagogiikka haittaisi ketään, voihan opasteet jättää halutessaan lukematta.

Jos nyt saa jostain vielä valittaa, niin tuotteistamisen irvokkuudesta. Vaikka museokaupassa onkin kiva käydä ostoksilla, ei näyttelyn kylkeen tarvita tolkutonta määrää ihmeellistä Picasso-roinaa. Se latistaa näyttelyn tarjoamia elämyksiä ja Picasson tekemän vaikutuksen antamaa voimaa.

-

At last I saw the Picasso exhibition in Ateneum! I haven’t been in a hurry, though, for I’ve seen many of the exhibition’s paintings before at the Picasso Museum in Paris. I think the exhibition was comprehensive and interesting albeit the museum’s collections don’t include my favourites of Picasso’s work, for example the Las Meñinas paintings. For those travelling to Spain I recommend Museu Picasso de Barcelona, which comes second on the list of my favourite museums. The first is in Barcelona as well, it’s Fundació Joan Miró where I experienced symptoms related to the Stendhal’s syndrome. About that some other time.

There has been so much discussion over Picasso in Finland this autumn that I’ll write only breafly. The chronological display of the exhibition was functional but I would have preferred a thematical approach. That would even have been quite easy to execute because there are so many repetitive subjects and motifs in Picasso’s works. Still the paintings and sculptures were rousing to me. The versatility and productivity of this almost mythical creature called Picasso never seems to amaze me.

In addition to Acrobat (1930) I was especially affected by the painting Massacre in Korea from 1951. The faceless soldiers dressed in armours and shields feel so threatening. The work awakens the same kind of anxiety and unrest as Guernica (1937) at Reina Sofia in Madrid, although its composition and style is very different. With Wikipedia’s guidance I learned that the painting alludes to Goya’s Third of May 1808 (1814).

I would have wanted to know about these kind of intertextual connections when visiting the exhibition. There is no need to underestimate the visitor’s knowledge on art, but I also believe that some people would have wanted to see the photos of the paintings that were referred to in the guideposts. For example the compositions for The Young Women of Avignon could have been contextualized by a picture of the final version. I doubt this kind of museum pedagogy would hurt anyone. Anyway, the guides can always be left unread.

If I was allowed to complain a bit more, it would be about the commercialism of the exhibition. Even though shopping at a museum store is fun, there is no need to produce rediculous amounts of weird Picasso junk to go along with the exhibition. It flattens the experiences and overlays the energy Picasso still continues to give.

Yö – Daytime of the Night

B. Dilén: Öistä liikennettä ja kaupungin valoja Mannerheimintiellä 1953.

Suosittelen Sederholmin talon kivaa Yö-aiheista näyttelyä. Näyttelyssä lähestytään yötä eri näkökulmista, esittelyssä on mm. makuuhuoneiden historia, Helsingin yöelämä, unet ja niiden tulkinnan historia sekä helsinkiläiset kummitustarinat. Näyttely koostuu maalauksista, valokuvista ja erilaisista yöhön ja yöelämään liittyvistä huonekaluista ja esineistä. Museossa pääsee myös loikoilemaan divaanille ja istumaan yöbussin kuljettajan paikalle! Näyttelyyn on ilmainen pääsy ja se on auki 29.8.2010 saakka. Aleksanterinkatu 18:ssa sijaitseva Sederholmin talo on muuten Helsingin kantakaupungin vanhin rakennus.

Näyttelystä löytyy lisätietoa Helsingin kaupunginmuseon sivuilta (linkki alla).

-

I recommend the delightful exhibition called Night in the Sederholm House. The exhibition tells the story of night and nightlife from different angles. Visitors are guided, for example, to the history of bedrooms, Helsinki nightlife, dreams and the tradition of their interpretation. You’ll also learn about ghosts in Helsinki. The exhibition consists of photos, paintings, artifacts and pieces of furniture. There is also a possibility to lounge on an easy chair and sit on a night bus driver’s bench! The entry to the museum is free and the exhibition is open until August 29th 2010. By the way, Sederholm House on Aleksanterinkatu 18 is the oldest building in the Helsinki inner city, so it’s worth to see.

Additional information on Helsinki City Museum’s web site. Also in English.

http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi

Now that you’ve found it, it’s gone / Now that you feel it, you don’t

Eeva-Riitta Eerolan Between-näyttelyn intensiivisissä väreissä ja vastaväreissä hehkuvat maalaukset visualisoivat kokemusta katkoksesta ja etäisyydestä mielikuvan ja sen kohteen välillä. Kyse on siitä, ettei muisti tottele tahtoa: teoksissa ihmiset ja esineet ovat aivan kuin kosketuksen tai ajatuksen ulottuvilla, mutta silti saavuttamattomissa – pois kääntyneinä, heijastuksen kautta välittyneinä tai muuten epätarkkoina.

Osa teoksista lähestyy myös havaitsemisen ja näkemisen ongelmaa: nähdyn ja sen käsittämisen – tai käsitteellistämisen – välillä on aina tauko, vaikkakin paljon silmänräpäystä lyhyempi. Tätä tuntuu havainnollistavan näyttelyn videoteos Play, jossa vedettävän lelun liike on editoitu katkonaiseksi, jolloin katsojan havainto seuraa aina askeleen videon tapahtumia jäljessä.

Havainnon ja kohteen välistä rikkonaista yhteyttä kuvaa myös esimerkiksi maalaus Clip, jossa on jotain tarkoituksellisen keinotekoista. Selin olevaa naista esittävä teos on nimensä mukaisesti ”leike” kahdella tavalla: Naishahmon liike on pysäytetty still-kuvaksi, klipiksi maalaukseen. Lisäksi taustan yksiulotteisuus luo vaikutelman, että hahmo on ”leikattu irti” kontekstistaan. Katsoja näkee ikään kuin liikkeestä irrotetun palasen. Irralliseksi pysäytetty havainto liikkuvasta kohteesta ei todellisuudessa ole mahdollinen, mutta maalaus leikittelee tällaisen näkemisen mahdollisuudella.

Vaikka Eerolan teosten merkityksiä voisikin purkaa loputtomiin, en koe teosten tämän tarkempaa erittelyä tarpeelliseksi. Puhuttelevinta maalauksissa on nimittäin niiden kyky synnyttää voimakkaita, vaikeasti sanoiksi puettavia tunteita ja assosiaatiota, jotka voivat viedä kauaskin.

Oma katsomiskokemukseni oli vahvasti musiikillinen: maalaukset herättivät assosiaation Radioheadin In Rainbows -albumiin, joka soi mielessäni kuin soundtrackina maalauksille. En usko, että on kaukaa haettua väittää, että näyttelyn mottona voisi olla Nude-kappaleen kertosäe: “Now that you’ve found it, it’s gone / Now that you feel it, you don’t.” Between-näyttelyn kuvat ovat samanaikaisesti kauniita ja pelottavia: katsoja tunnistaa jotain, mikä samalla hetkellä lipuu pois.

-

 

Between Kuvataideakatemian galleriassa 27.11.–6.12.2009.

(Tämä teksti löytyy myös Mustekalasta. Siellä on myös aikaisempi Eerolan töistä kirjoittamani arvio.)

Between – Eeva-Riitta Eerola’s fascinating paintings at Finnish Academy of Fine Arts Gallery 27.11.–6.12.2009.

Olli Hopian puuveistoksia ja piirustuksia – Art by Olli Hopia

Palasin juuri Olli Hopian näyttelyn avajaisista. Poikkeuksellisen humoristisen näyttelytekstin mukaan Hopia “tutkii teoksissaan ihmisen vieraantumista luonnosta ja uskonnosta”. En ole varma siitä, onko uskonnosta vieraantuminen välttämättä huono asia, mutta teokset ovat kyllä puhuttelevia.

Hopia on omimmillaan kuvanveistäjänä, mutta tämän näyttelyn pääpaino on lyijykynäpiirroksissa, jotka ovat tyylillisesti jotain surrealismin ja naivismin väliltä. Osa teoksista on varsin kriittisiä: kyytiä saavat niin television näivettävä vaikutus kuin sokea usko tieteen kaikkiselittävyyteen.

Näyttely on Malmitalon galleriassa (Ala-Malmin tori 1) 19.11. – 12.12.2009. Seuraavan kerran Hopian töihin voi tutustua jo parin viikon päästä Viiskulman Galleria Huudossa. Näyttely on auki 9.12. – 27.12. Huomioi, että siellä on taiteilijan mukaan eri työt kuin Malmilla. Kannattaa siis katsastaa molemmat näyttelyt!

-

I just came home from Olli Hopia’s exhibition opening. According to the unusually funny description of his artwork Hopia says that he “studies man’s alienation from religion and nature”. I’m not sure if it is a bad thing that we’re alienated from religion, but I must say that Hopia’s pieces are influential.

Hopia is a skilled wood sculptor but in this exhibition the focus is on pencil drawings. Their style is somewhere between surrealism and naivism. Some of the pieces are relatively critical towards for example the withering impact of tv on people and the blind belief in science’s ability to explain everything.

The exhibition is held at Malmitalo Gallery (Ala-Malmin tori 1) from November 19th to December 12th. You can also see Hopia’s work in Huuto Gallery in Viiskulma from December 9th to 27th. But the pieces in Huuto are not the same, so I’d advice you to go and see both exhibitions!