Uusin blogitekstini löytyy Mustekalasta. Käy lukemassa!
-
My latest article is about alternative cultural journalism and it can be read at Mustekala. Unfortunately only in Finnish this time. Sorry folks.
Tag Archives: culture
Anthony McCallin ihmeellinen valo – Anthony McCall’s miraculous light
You and I, Horizontal, 2005. Photo by Blaise Adilon.
Stockiksen vitiitistäni on jo vähän aikaa, mutta en saa Moderna Museetissa näkemiäni Anthony McCallin valoinstallaatioita mielestäni. Teoksia oli museossa esillä kaksi: Doubling Back (2003) ja You and I, Horizontal (2005), josta on kuva ohessa. Sinänsä kelpo valokuva ei tee oikeutta installaatiolle, joka on aivan ihmeellinen.
Teokset rakentuvat videoprojektorilla heijastetusta valosta, joka seinään osuessaan synnyttää valkoisia viivoja, jotka hiljalleen liikkuvat muodostaen erilaisia kuvioita. Viivat erkanevat, yhdistyvät ja luovat symbolisia muotoja: ainakin rengasmuoto ja kalaa muistuttava kuvio liittävät arkkityyppisyydessään teokset syntymän, kehityksen ja elämän kiertokulun aihepiireihin.
Hypnoottinen kokemus ei synny kuitenkaan kuvista, vaan valon olemuksesta. Valonsäteet muodostavat kiiloja, jotka ovat niin tarkkarajaisia ja voimakkaita, että valo muuttuu ikään kuin kiinteäksi aineeksi, materiaksi. En tuntunut olevan ainoa näyttelyvieras — joka astuttuaan haparoiden pimeään huoneeseen — koki välttämättömäksi kokeilla kädellä, onko projektorista syöksyvä valo todella vain valoa vai jotain fyysisesti kosketeltavaa.
En ole kovinkaan kaksinen filosofi, mutta yritän: Jos valo voi olla materiaa, silloinhan ilmakin voi olla materiaa ja silloin ei-mikäänkin on materiaa. Ja jos kaikki on materiaa, myös ei-mikään, mitään eroja ei ole ja kaikki on samaa.
-
There’s been some time since my visit in Stockholm, but I can’t get Anthony McCall’s solid light installations from my mind. The works I saw at Moderna Museet were Doubling Back (2003) and You and I, Horizontal (2005). There’s a photo of the latter above. The photo, as fine as it is, doesn’t do any right to the truly miraculous piece of work.
The works are constructed of light produced by a cinema projector. When beams of light hit the wall they create lines which slowly move forming different shapes. The lines diverge, merge and thus generate symbolical, archetypal images: the circle and the fish-like figure associate the works with themes like birth, evolution and the circle of life.
The hypnotic experience is not derived from the images though, but from the essence of the light. The beams create wedges that are so definite and bright, that the light seems like solid material, or matter. I believe I wasn’t the only one who — after entering the dark room with groping steps — thought it was necessary to try with hand whether the light rushing from the projector was really just light and not something tangible.
I’m not much of a philosopher but I’ll try: If light can be matter, then anything (like the air) can be matter, and then nothingness can be matter too. And if everything is matter, also nothingness, there are no differences and everything is the same.
Christmas greetings from John Lennon, Charles Dickens & leethal59
John Lennonin ja Yoko Onon vuonna 1971 äänitetty Vietnamin sodan vastainen (protesti)laulu Happy Xmas (War is Over) on yhä varsin ajankohtainen.
Musiikkivideon alussa ja oheisessa kuvassa näkyvä banneri oli osa taiteilijapariskunnan vuonna 1969 järjestämää kampanjaa, jossa he ostivat eri kaupungeista mainostilaa sodanvastaiselle julistukselleen.
Musiikkivideon muu kuvamateriaali on täydellisesti ristiriidassa sanoitusten kanssa. Kokonaisuus on epäreilu, sillä se tarjoaa katsojalle vain kaksi positiota: empaattinen katsoja järkyttyy ja ahdistuu; kyyninen tiedostaa, että hänen tunteitaan manipuloidaan ja ehkä torjuu teoksen viestin. Tai voi manipulaation toki tunnistaa ja silti järkyttyä. Vaikka olen usein aika kyyninen, minun on vaikeaa katsoa videon kauheita ja murheellisia kuvia liikuttumatta.
Liikuttava on myös kirjailija Charles Dickensin (1812–1870) käsitys joulusta: ”I have always thought of Christmas time, when it has come round, as a good time; a kind, forgiving, charitable time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, and to think of people below them as if they really were fellow passengers to the grave, and not another race of creatures bound on other journeys.”
Nimimerkki “leethal59″ kommentoi Happy Xmas -videota YouTubessa tänään toteamalla: ”Unfortunately humans are fucking evil.”
Kumpaa uskoa, häntä vai Lennonia ja Dickensiä ja toivon sanomaa? Haluaisin ajatella, että jälkimmäistä.
Silti: John Lennon kuoli 29 vuotta sitten joulukuun 8. päivänä sen jälkeen, kun hänen selkäänsä oli ammuttu neljä luotia.
-
The anti-Vietnam War (protest) song Happy Xmas (War is Over) by John Lennon and Yoko Ono was recorded in 1971, but is still very current.
The banner in the beginning of the music video and in the picture above was part of a campaign the artist couple arranged in 1969. They bought advertising space in many cities for their anti-war declaration.
The rest of the footage on the video contradicts completely with the lyrics of the song. The ensemble is unfair, for it offers the viewer only two positions: the empathetic viewer gets upset and becomes distressed; the cynical viewer recognizes that his / her feelings are being manipulated and perhaps rejects the message. Or one can recognize the manipulation and still be shocked. I’m often quite cynical, but for me it is really difficult to look at those images without being affected by the horrors and the sadness.
Affective is also Charles Dickens’s perception of Christmas: “I have always thought of Christmas time, when it has come round, as a good time; a kind, forgiving, charitable time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, and to think of people below them as if they really were fellow passengers to the grave, and not another race of creatures bound on other journeys.”
Alias ”leethal59″ commented on Happy Xmas -video on YouTube today by saying: “Unfortunately humans are fucking evil.”
Should we believe him, or Lennon and Dickens and their hopeful message? I’d like to believe the latter.
Yet: John Lennon died 29 years ago on December 8th after being shot four times in the back.
Auggie Wren’s Christmas Story
Paul Auster lukee ihastuttavan joulukertomuksen, joka on tuttu Smoke-elokuvasta. Brooklyniin sijoittuva Auggie Wren’s Christmas Story ei sisällä joulupukkeja, -kuusia eikä muutakaan joulusälää, mutta tavoittaa silti (tai siksi) oikean hengen. Tarinan voi myös lukea itse täällä.
-
Paul Auster reads his delightful Christmas Story that is known from the movie Smoke. Auggie Wren’s Christmas Story that takes place in Brooklyn isn’t about Santa Clauses or Christmas trees or any other Christmas stuff, but still (or because of that) has the right spirit. You can also read the story yourself.
The Day the Music Died
Don McLeanin hieno klassikkokappale kertoo elävästi 1950-luvun nuorisokulttuurista ja Buddy Hollyn, Ritchie Valensin ja J.P. “The Big Bopper” Richardsonin kuoleman aiheuttamista, ehkäpä kollektiivisista, tunnoista. McLeanille “American Pien” eli turmakoneen matkustajien kohtalo edusti päivää, jona musiikki kuoli. Vaikka varsinkin lahjakkaan Buddy Hollyn uran olisi suonut jatkuneen pidempään, kertoo kappale vain tuosta onnettomuuden synnyttämästä kokemuksesta, ei tietenkään kaiken musiikin kuolemasta.
Buddy Holly
Don McLeanin kappale muistuttaa kuitenkin siitä, miten populaarimusiikin ja sen tuotannon rakenteet ovat muuttuneet sitten vuoden 1971, jolloin American Pie -albumi julkaistiin. Vai soitettaisiinko useimmilla radiokanavilla muka nykyään lähes 9 minuuttia kestävää folkrock-biisiä?
Tiedämme, ettei populaarimusiikille kuulu nykyään kovin hyvää. Kaipailu 50–70-lukujen “aitoon” musiikkikulttuuriin perustuu tietenkin nostalgiaharhaan, mutta kyllä jonkinlaisista popmusiikin kuolonkorahduksista on kyse, kun kuuntelee tätä kappaletta. Vai mitä mieltä olet?
Opetin tällä viikolla lukio-opiskelijoilleni parodian käsitettä siten, että analysoimme Jon Lajoien kappaleita. Tämä biisi kiteyttää hienosti, mistä massamusiikissa tai “kaupallisessa paskassa”, kuten yksi opiskelijoistani ilmaisi, on kyse.
“That’s how it works / in the pop music industry / 2009 mother fucker / that’s just how it be.” On surullisella tavalla ironista, että vaikka Lajoie onnistuu tässä pureutumaan täysin asian ytimeen ja vaikka hänen “Pop Songinsa” muistuttaa aika paljon “Sexy Bitchiä”, se jää kuitenkin esikuviaan kesymmäksi.
Ehkä se on ihan hyvä. Vain pahojen setien kuuluu osata musiikkiteollisuuden raadolliset pelisäännöt.
(Lue myös The Day the Music Died II)
-
Don McLean’s classic song American Pie tells vividly about youth culture of the 1950′s. It focuses on feelings (perhaps collective) caused by the death of Buddy Holly, Ritchie Valens and J.P. “The Big Bopper” Richardson in an aeroplane accident in 1959. For McLean, the death of the passengers of the unfortunate plane or “American Pie” represented “the day the music died”. Although I would’ve allowed especially talented Buddy Holly to have a longer career, the song tells only about the experience arised from that particular accident, not about the death of music in general.
Don McLean
McLean’s song reminds us however, how the constitutions of popular music and the pop music industry have changed since the year 1971 when the American Pie album was released. Or do you think most radio stations would play an almost 9 minute long folk rock song nowadays?
We know that pop music isn’t feeling very well these days. Longing for the “genuine” music culture of 1950′s, 60′s and 70′s is of course based on a nostalgic fallacy. Nevertheless, cry of the dying pop music can be heard when listening to this. Or what do you think?
This week I taught my upper secondary school students the concept of parody by analyzing Jon Lajoie songs with them. Lajoie’s “Pop Song” (see above) crystallizes what the mass music or “commercial shit”, as one of my students put it, is about.
“That’s how it works / in the pop music industry / 2009 mother fucker / that’s just how it be.” It is sadly ironic, that while Lajoie totally manages to get to the point, and though his “Pop Song” resembles “Sexy Bitch” a lot, it remains tamer than its paragons.
Maybe it’s a good thing, for it is only the bad men who should know how to play the depraved game of the pop music industry.
(See also The Day the Music Died II)
Where dat stuff come from?
Kun pakkanen (-15) puristaa sielua, ei voi kuin paeta jonnekin kauas. Se onnistuu kuuntelemalla saksofonisti Billy Harperin Blueprints of Jazz -levyä. Musiikillisesti levy on freetä, mutta varsin lähestyttävää. Ja svengaa niin, että veri alkaa kiertää rytmin tahtiin, tanssijalka käy ihanimmalla tavalla levottomaksi ja ajatus lentää, lentää.
Parasta levyllä on lähes 17 minuuttia pitkä avausbiisi Africa Revisited, jossa akateemikko, kirjailija ja poliittinen aktivisti Amiri Baraka jutustelee tiukan soitannan päälle. Selostus koskee jazzin ja muunkin rytmimusiikin historiaa, jota Baraka jäljittää sen alkukotiin, Afrikkaan, “where dat stuff came from”.
Jazz-luennossa käydään läpi myös instrumenttien kehitystä: ”As the piano emerged, voilà, it was segregated into all the white keys and the black five set up top. So what? Well, when the slaves got over here they could immediately pick out their notes, ha! - to make the blues. You gotta have the blues to have any memory of yourself.”
Minua tämä musiikki kantaa kylmyyden yli; niitä, jotka sen toivat meille, se auttoi kaikkein pahimmassa.
Missä ovat rytmimusiikin juuret? ”[In] the earliest blood songs the African made at the bottom of the ship.”
-
When the freeze (-15 degrees Celsius) clenches the soul, one can only try to escape far away. This can be done by listening to saxophonist Billy Harper’s Blueprints of Jazz. Musically the album is free jazz, but very approachable. And it swings so that blood starts to circulate to the rhythm, feet become restless in the most wonderful way, and the mind flies, flies.
The best thing on the record is the almost 17 minutes long opening song Africa Revisited, where academian, poet and political activist Amiri Baraka speaks as the players play intensively. He reports about the history of jazz and other rythm music, and tracks it down to its birthplace, Africa, “where dat stuff came from”.
In his lecture on jazz Baraka also goes through the evolution of instruments: “As the piano emerged, voilà, it was segregated into all the white keys and the black five set up top. So what? Well, when the slaves got over here they could immediately pick out their notes, ha! - to make the blues. You gotta have the blues to have any memory of yourself.”
This music makes me get through the coldness. For those people who brought it to as, it was even more important: it helped them overcome the worst.
Where are the roots of music? ”[In] the earliest blood songs the African made at the bottom of the ship.”
Mitä näemme, kun näemme tämän? – What do we see when we see this?
Kirjallisuustieteessä käytetään myyttitutkimuksessa alun perin kehitettyä termiä arkkityyppi sellaisista asioista, hahmoista ja käsitteistä, jotka ovat jollain tavalla yleismaallisia ja yleisinhimillisiä. Arkkityypit ovat symboleja, joiden merkitykset kaikkien ihmisten ajatellaan ymmärtävän kollektiivisen piilotajunnan kautta. Esimerkiksi viettelevän ja pahan naisen arkkityyppi on yleinen monissa myyteissä ja tarinoissa. Jotkut kirjallisuudentutkijat ja psykologit uskovat, että tarinoiden arkkityyppisten kuvien kautta ihmiset käsittelevät tunteitaan ja kokemuksiaan alitajuisesti.
Kenotyyppi, ”uuskuva” (new form) on uudempi taiteentutkimuksen käsite. Sillä tarkoitetaan motiivia, jolla ei ole myyttien ja historian painolastia, vaan joka välittää uusia merkityksiä. Kenotyypit liittyvät moderniin ja nykykulttuuriin. Lastenkirjallisuudessa kenotyyppejä ovat esimerkiksi metrojuna tai tietokone.
Ikea on kenotyyppi erityisesti nykyelokuvassa ja tv-sarjoissa. Mieleeni tulee useita esimerkkejä. Serranon perhe -sarjan hahmojen asunnot on sisustettu Ikean kalusteilla; 500 Days of Summer -elokuvan pääpari leikkii Ikeassa kotia. Kohtauksessa on ironinen sävy: Ikean keittiömaailma liitetään leikissä 50-lukulaiseen yhdysvaltalaiseen lähiönukkekotielämään.
Veitikkamaisesti Ikeassa - Puckish behaviour at Ikea
Fight Club -kirjan ja elokuvan päähenkilö liittää Ikean keskiluokkaiseen tylsämielisyyteen suorasukaisemmin: “And I wasn’t the only slave to my nesting instinct. The people I know who used to sit in the bathroom with pornography, now they sit in the bathroom with their IKEA furniture catalogue.”
Ikea on kenotyyppinä kiinnostava, sillä yhtiöön ja sen edustamiin arvoihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Ikeaan liittyy käsityksiä turvallisuudentunteesta, käytännöllisyydestä, pohjoismaisesta tehokkuudesta ja kuluttajien tasa-arvoisuuden lisääntymisestä, mutta myös kertakäyttökulttuuria, hikipajoja ja keskiluokkaista tasapäisyyttä koskevaa kritiikkiä.
Ikea on myös globaali kenotyyppi. Mutta jaetaanko sen merkitykset yhteisesti? Kun ruotsalainen, saudiarabialainen ja yhdysvaltalainen tunnistavat Ikean tuotteen elokuvasta, ajattelevatko ja kokevatko he samaa?
Tuttu sohva - Familiar couch
In literary theory the term archetype, that has its origin in the study of myths, is used to define things, characters and concepts that are in some way universal and mutual to all humans. Archetypes are symbols which meanings all humans are considered to understand through universal subconscious. For example, the archetype of evil woman as a seducer is typical to many myths and stories. Some literary scholars and psychologists believe that people subconsciously deal with their emotions and experiences as they meet with these archetypal images.
Newer term in art research is kenotype, the so-called new form. The term is used to define motifs that don’t carry the weight of myths and history with them, but have other meanings instead. Kenotypes are related to modern and contemporary culture. In children’s literature, for example, the subway and computer can be understood as kenotypes.
Ikea is a kenotype especially in contemporary cinema and television. I can recall many cases. In Serrano’s Family the characters’ apartments are furnished with Ikea. In the movie 500 Days of Summer the couple plays home in Ikea. The episode is ironic: Ikea’s kitchen world is connected in the play with American sub-urban dollhouse life of the fifties.
In the novel and movie Fight Club the protagonist associates Ikea straightforwardly with bourgeois obtuseness: “And I wasn’t the only slave to my nesting instinct. The people I know who used to sit in the bathroom with pornography, now they sit in the bathroom with their IKEA furniture catalogue.”
Ikea is an interesting kenotype because there are many contradictory attitudes towards the company. Some associate Ikea with safety, practicality, Northern European efficiency, and see it as a contributor to the equality of consumers. Other criticise it for representing disposal culture, sweatshops and middle-class tediousness.
Ikea is also a global kenotype. But are the meanings of it shared universally? When a Swedish, Saudi Arabian and American recognize an Ikea product in a movie, do they think and feel the same?
Olli Hopia: Kaamosnaurua – Laughter in the Darkness by Olli Hopia
Hopian karnevalistinen näyttely tarjoaa, mitä lupaakin eli “Maailmanlopun kynnyksellä sätkivien ihmisten naurua”. Näyttelyssä on puuveistoksia ja -reliefejä, jotka enteilevät yhtä aikaa kaiken loppua ja uuden alkua. Tästähän karnevalismissa on kyse: naurusta, joka samanaikaisesti tuhoaa ja luo uutta. Teosten groteskit hahmot ovat karmeita ja pelottavia, mutta samalla sympaattisia ja hauskoja.
Veistosten orgaaniset muodot ja taitavasti rakennettu moniulotteisuus tarjoavat katsojalle paljon katsottavaa, yllätyksiä ja riemastuttavia yksityiskohtia. Teokset yhdistelevät erilaisia, toisilleen vastakkaisia elementtejä. Kontrasteja luo esimerkiksi materiaalien käyttö: orgaaniseen puuhun on valutettu keinotekoista akryylimassaa, joka luo ällöttävällä tavalla kiehtovan efektin. Katsojan olo on kuin lapsella, joka haluaa työntää sormensa limaan.
Teosten ambivalenssi syntyy myös niiden suhteessa aikaan. Veistoksissa ja reliefeissä on jotain hyvin primitiivistä – alkuperäiskansojen taidetta muistuttavia muotoja ja luonnollisia värejä. Silti niissä on viittauksia populaarikulttuuriin ja tulevaisuusvisioihin. Talven haamu ja mielialat -teoksen lasisilmäinen hahmo muistuttaa scifielokuvien humanoidia; Sokea Lucifer -reliefin paholainen on vähän sarjakuvamainen, onneton ressukka. Omakuva nro. 3 viittaa Edvard Munchin Huutoon. Huudon värimaailmaa ja tunnelmaa lähestyvät jotkin muutkin teokset, vaikkakin niiden välittämä eksistentialismi on itseironisempaa. Esimerkiksi apokalyptisellä nimellä varustettu 2045 erämaa ottaa vallan on aiheestaan huolimatta varsin helposti lähestyttävä teos.
Kaamosnaurua-näyttelyn teokset ovat samanaikaisesti humoristisia ja vakavia. Ne ilahduttavat ja hauskuttavat, mutta tarjoavat myös viisaita näkökulmia nykykulttuuriin. Hopian taiteessa katsotaan taaksepäin: aikaan ennen tieteellistä maailmankuvaa, jonnekin primitiiviseen. Paradoksaalisesti teokset saavat kuitenkin katsomaan eteenpäin – kulutuskulttuurin pökerryttämän, luontoa raiskaavan ja sivistymättömän kulttuurin tuolle puolen, jossa meitä halutessamme voisi odottaa toisenlainen elämäntapa.
Kaamosnaurua Viiskulman Galleria Huudossa 9.12.-27.12.2009. Älä unohda Hopian näyttelyä Malmitalon galleriassa, käy siellä 12.12. mennessä!
-
Hopia’s carnivalistic exhibition gives what it promises: “Laughter by humans floundering at the threshold of the apocalypse.” The exhibition consists of wooden sculptures and reliefs that foreshadow both the end and new beginning. This is what carnivalism is about: laughter, that simultaneously destroys and creates. The creepy and grotesque figures in the pieces of art are frightening but also sympathetic and funny.
Organic shapes and skillfully structured multidimensionality of the artwork offer the viewer a lot to look at. There are many surprises and delightful details. The pieces combine different conflicting elements. For example, there is a contrast in the use of materials: artificial acrylic pulp has been trickled over organic wood. The effect is very captivating – in a disgusting way. One feel’s like a child who wants to stick a finger to slime.
The ambivalence of the pieces originates also in their relationship to time. There is something very primitive about the sculptures and reliefs. Their shapes remind of the art of aboriginal people, and their colour palette is natural. Still there are allusions to popular culture and visions of future. The glass-eyed figure in the piece Winter’s Ghost and Moods resembles humanoids in science fiction movies; the devil in Blind Lucifer is a cartoon-like, unfortunate wretch. Self-potrait no. 3 alludes to The Scream by Edvard Munch. There are also some reliefs that come close to colours and atmosphere of The Scream although their existentialism is more self-ironic. 2045 the Desert Takes Over for example, is quite easy to approach and comprehend albeit its apocalyptic name and subject.
The artwork in Laughter in the Darkness is at the same time humorous and serious. It pleases and amuses but also offers wise perspectives into contemporary culture. Hopia’s art looks backwards – to the time before scientific worldview, to somewhere primitive. Paradoxically it makes us look forth – beyond this dazed, barbaric, nature raping culture of consumption – where another kind of lifestyle could await us if we wanted to.
(Translations of quotation and names by sh.)
Laughter in the Darkness at Huuto Gallery at Viiskulma from December 9th to 27th. Also remember Hopia’s other exhibition at Malmitalo Gallery!
Dalí Dalí med Francesco Vezzoli
Helsingissä on Pablo Picasso, Tukholmassa Salvador Dalí. Dalí Dalí med Francesco Vezzoli -näyttely Moderna Museetissa esittelee monipuolisesti surrealistin ihmeellisiä töitä.
Yksi jännittävimmistä näyttelyn teoksista on The Enigma of Wilhelm Tell (1933). Maalaus mukailee kertomusta taitavasta jousiampujasta, Wilhelm Tellistä, joka joutui ampumaan omenan poikansa pään päältä. Sen sijaan, että kuvan varsin paljon Leniniä muistuttavalla hahmolla olisi päänsä päällä omena, hänen muodottamaksi venytetyllä, oksanhaaran varassa lepäävällä pakarallaan on raakaa lihaa. Dalín itsensä mukaan maalaus kuvaa hänen omaa isäänsä. 1967 SVT:lle antamassaan haastattelussa hän selittää maalausta: “I hope everything is perfectly clear but if it’s too clear you can call me and I will try to make it more obscure.”
Dalí-näyttely esittelee taiteilijan laajaa tuotantoa maalauksineen, veistoksineen, vanhoine näyttelykatalogeineen, sanomalehtineen ja design-esineineen. Paljon tilaa annetaan vuoden New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttelyn Venuksen uni -paviljongin esittelylle.
Näyttelyn esillepano on hauska ja yllättäväkin. Museovieras astuu ensin tilaan, jossa on perinteisellä tavalla ripustettuja töitä. Salissa on kolme ovea, joista vain osa aukeaa ja joiden kautta katsoja pääsee – jos pääsee – Dalí-maailmaan astelemaan liilalle kokolattiamatolle. Tässä mielessä näyttely eroaa Ateneumin Picasso-näyttelystä, jonka esillepano on kovin rutiininomainen.
Samassa näyttelyssä on myös italialaisen nykytaiteilijan Francesco Vezzolin potretteja, jotka kuvaavat kuuluisia henkilöitä. Vezzoli ironisoi teoksissaan tähtikultteja muokkaamalla ikonisia valokuvia muun muassa Anita Ekbergistä ja Mae Westistä. Usein kuvassa olevat hymyilevät tähtöset on pantu itkemään glitteriä. Kuvien joukossa on myös omakuvia, jotka Vezzoli on toteuttanut elokuvajulisteiden konventioita parodioimalla.
Nähtävillä on myös nerokas parodiadokumentti, “A True Hollywood Story”, taiteilijasta itsestään. “Dokumentti” taiteilijan työstä, hulluudesta ja kuolemasta on viimeisen päälle oikeaoppinen: nähdään puhuvia päitä, itkeviä omaisia, valokuvia lapsuudesta; kuullaan matalaäänisen mieskertojan dramaattisia painotuksia.
Vezzolin työt rinnastuvat kiinnostavalla tavalla Dalín teoksiin. Ne ikään kuin keskustelevat Dalín tuotannon populaarien aspektien kanssa. Lisäksi ne kommentoivat Dalín tähtikulttia, jota hän tosin itsekin omissa töissään ironisoi. Tästä esimerkkinä näyttelyssä on muun muassa Dali News -sanomalehti vuodelta 1945, jossa on riemastuttava artikkeli “The Psychoanalytic Analysis of the Mustaches of Salvador Dalí”.
Median ja taiteilijan itsensä luomaa kuva Dalísta on mahdotonta erottaa hänen teoksistaan. Moderna Museetin näyttely tuo tämän problematiikan esiin, toisin kuin Ateneumin Picasso-suurnäyttely, joka ei mitenkään pyri taiteilijamyytin purkamiseen.
Näyttely on avoinna 17. tammikuuta 2010 saakka.
-
Pablo Picasso is indeed in Helsinki, but in Stockholm they have Salvador Dalí. The versatile Dalí Dalí med Francesco Vezzoli exhibition in Moderna Museet presents surrealist’s wondrous artwork.
One of the most exciting pieces in the exhibition is The Enigma of Wilhelm Tell (1933). The painting is an adaptation of the story of a skillful archer who is forced to shoot an apple that’s been placed on his son’s head. But the Lenin-like character in the painting doesn’t have an apple on his head. Instead there is raw meat on his deformed buttock that has been stretched over a wooden crotch. According to Dalí, the painting depicts his own father. In an interview Dalí gave for Swedish television in 1967 he talked about the painting and said: “I hope everything is perfectly clear but if it’s too clear you can call me and I will try to make it more obscure.”
Dalí Dalí introduces artist’s vast production of paintings, sculptures, exhibition catalogues, newspapers and design objects. Lot of space has been given to the introduction of the Dream of Venus pavilion that was in the 1939 New York World Fair.
The presentation of the exhibition is fun and surprising. First the guest enters a hall that introduces artwork in a traditional museum setting. In the hall there are three doors but only some of them can be opened. Through the right door the viewer gets into a Dalí world to walk on a purple carpet. The exhibition differs in this way from the Picasso presentation in Ateneum which is quite routine.
In Dalí Dalí exhibition there are also works by Italian contemporary artist Francesco Vezzoli. He ironizes star cults in his portraits of celebrities. There are portraits of for example Anita Ekberg and Mae West. Very often the smiling stars of the original pictures are made to weep glitter. There are also self portraits that parody movie posters.
In an ingenious short movie “A True Hollywood Story” Vezzoli’s life has been turned into a parody documentary of an artist, his madness and death. It’s been executed in almost orthodox way: there are the compulsory talking heads, crying family members, childhood photographs and a narrator talking in a low voice and dramatic emphases.
Vezzoli’s works create an interesting comparison with Dalí’s pieces. There is a dialogue between the portraits and the popular aspects of Dalí’s production. In a way Vezzoli’s works comment on Dalí’s star cult which also Dalí himself ironizes in his pieces. In the exhibition there is for example a Dalí News newspaper from the year 1945 that has a comical article called “The Psychoanalytic Analysis of the Mustaches of Salvador Dalí”.
Dalí’s production is impossible to separate from the picture the media and Dalí himself have given of him. Moderna Museet adduces this problem, unlike the Picasso exhibition in Ateneum that doesn’t in any way deconstruct the myth of the artist.
Dalí Dalí med Francesco Vezzoli until 17th of January 2010.
-
A Long Way Gone: Memoirs of a Boy Soldier by Ishmael Beah – Ishmael Beahin Leikin loppu: lapsisotilaan muistelmat
Lue teksti suomeksi Mustekalasta.
There was intense discussion over Ishmael Beah’s book A Long Way Gone: Memoirs of a Boy Soldier when it was released two years ago. However, I didn’t read it until this autumn after my friend recommended it. I’m not the kind of person who is always up to date with literature – I often read books a year or two after they’re released. Sometimes I reproach myself of being so sluggish. Anyway, I’m not sure whether up-to-dateness is a relevant criterion for interesting or significant literature.
Beah’s autobiographical novel is hard. I can’t remember reading about violence this shocking ever before. The brutalities are especially disturbing because there are children on both sides of the violent acts. Beah fought for the army of Sierra Leone against guerrilla fighters in the civil war that was levied between 1991 and 2000. The novel describes in a realistic way how easy it is to brainwash and train traumatized children into cold-blooded butchers with the use of simple psychology and drugs.
Beah was saved by Unicef’s intervention and treatment. According to Unicef there are currently about 300 000 child soldiers fighting in over 30 armed conflicts. Beah’s novel makes clear that some of the boys who went through therapy with him never have a chance in returning back to normal life because they have no guardians or caretakers. They return to war.
Beah tells about military training and the harsh reality of Unicef’s centre of demobilisation and reintegration only in the end of the novel. Most of the story is about Ishmael, who has been separated from his family, wandering across Sierra Leone’s villages and jungles looking for food and shelter. The story progresses slowly and there are many repetitive situation motifs: running from guerrilla soldiers, loosing a companion, feeling lonely.
I thought a long time about the meaning of depiction of drifting and the reason behind repetition, until I understood that it expresses child’s way of perceiving and telling about experiences. I’m not familiar with West African tradition of storytelling but I assume that the novel uses its conventions too.
A Long Way Gone is a crushing story of what war can do to children at its worse. It also tells about customs and traditions of Sierra Leonean culture that crumbles when people turn against each other.
I believe that the novel’s artistic value is perfected due to its open ending and especially the allegorical story Beah tells in the end. The story is about a monkey who torments a hunter with an impossible riddle: “If you shoot me your mother will die, and if you don’t your father will die.” Beah has an answer to this dilemma that doesn’t exclude violence and suffering, but cuts into the core of the problem.
When Beah’s book was released it received a lot of positive attention. There was also jarring. Some journalists compared the novel’s story with historical documents and claimed that not all the details correspond to facts. Beah denies converting the truth. I don’t question Beah, but in my opinion the whole demand of veracity is absurd when we’re talking about this novel. What if the stories told in the novel differ from facts partially, would it decrease the value of this literary document? What if the whole story was fiction? What if Sierra Leone wouldn’t exist? What if there were no child soldiers in real life?
I argue that even if the novel was entirely fictional, it would still tell us more about human beings and their lack of moral than we would like to know. The value of literature is not in its correspondence with reality but in the fact (!) that through it we can see reality in another way – which in many cases isn’t flattering to humankind.
-
(I’ve translated the quotation from the Finnish translation myself so it might not be accurate with the original novel.)
